Mankell: Haudattu

Henning Mankell: Haudattu
Otava, 2013

Minä en oikein koskaan ole ollut dekkari-ihmisiä – tai no, ainakaan sen jälkeen kun kasvoin Neiti Etsivistä yli. Ensimmäisen opiskeluvuoteni jälkeen päätin kuitenkin, että vuoden aikana kertynyttä ruotsin kielitaitoa pitäisi jotenkin pitää yllä myös kesäloman ja -töiden lomassa, ja koska olin edellisjouluna lukenut Henning Mankellin upean teoksen Syvyys (ruots. Djupet), tuntui Wallander-sarjan lukeminen erinomaisen hyvältä ajatukselta – eikä vähiten siksi, että pokkariboksi sattui olemaan juuri sillä ajanhetkellä hyvässä tarjouksessa jossain verkkokirjakaupassa. Päädyin ahmaisemaan kaikki kesään 2008 mennessä julkaistut Wallander-kirjat parin kuukauden aikana. Kun reilua vuotta myöhemmin oli aiheellista pohtia hätäkastenimeä poikalapselle, ehdotin puolitosissani miehelle Kurtia. Ei mennyt läpi, mutta pakko sitä oli yrittää. Oli miten oli, viisi ja melkein puoli vuotta myöhemmin satuin poikkeamaan kirjastossa ja bongaamaan Mankellin Wallander-aiheisen pienoisromaanin, Haudattu, kirjaston vippihyllyssä, ja pakkohan mokoma oli mukaan ottaa. Joulutunnelmaa ja hotkimisperinteitä kunnioittaen päädyin ahmaisemaan kirjan yhdellä istumalla.

Alunperin nimellä Handen julkaistu kirja on lyhyt, joskin sinänsä mielenkiintoinen lisä kaikessa inhimillisyydessään sympaattisen ruotsalaispoliisin elämään. Mankell kertoo esipuheessa kirjoittaneensa romaanin Hollannissa tapahtunutta teemakuukautta varten. Meininki vastasi vähän meille tuttua kirjan ja ruusun päivää: kaikki, jotka ostivat tiettynä kuukautena rikosromaanin saivat kaupanpäälliseksi ilmaisen kirjan. Pienoisromaani sijoittuu aikaan ennen viimeistä (?) Wallander-kirjaa, Rauhaton mies (ruots. Den orolige mannen), joka minulta sopivasti on vielä lukematta. En nimittäin ole uskaltanut siihen tarttua, koska se on sitten siinä. Ei enää Wallanderia. Miten pelottava ajatus!

Kari Kosken suomennos on enimmäkseen erinomaisen sujuva, joskin ajoittaisia töksähtelyjä olin havaitsevinani. Tämä johtunee enimmäkseen siitä, että Haudattu oli ensimmäinen suomeksi lukemani Wallander-kirja. Suomeksi höpöttelevät tutut ruotsalaispoliisit tuntuivat niin kertakaikkisen vääriltä, että saattaa hyvinkin olla, että jossain vaiheessa luen tämän pienoisromaanin vielä uudestaan, kunhan saan vihdoin Rauhattoman miehen pois tekemästä mieltäni rauhattomaksi: kirja odotteleekin jo yöpöydän kulmalla vuoroaan. Mankellin teksti toimii kuitenkin mainiosti suomeksi(kin), tarina rakentuu hienosti ja rikos – tietenkin – ratkeaa, mutta pienen pieni pala kerrallaan. Loppuratkaisuunkin on saatu jännitystä ja draamaa enemmän kuin kirjan 174-sivuinen olemus antaisi toivoa.

Haudattu rakentuu – ainakin minun mielestäni taas kerran – hyvin pitkälti Kurt Wallanderin erinomaisen hienosti kirjoitetun hahmon varaan. Minä en usko tietäväni tai ymmärtäväni kovinkaan paljoa keski-iästä eläkeiän puolelle hiljalleen siirtyvän ruotsalaismiehen sielunmaisemaa. Mankellin aina yhtä taitavasti luodut hahmot – tai tässä tapauksessa yksikössä hahmo, Kurt itse nimittäin – onnistuvat kuitenkin saamaan minut unohtamaan moiset pikkuseikat. Arki on arkea ja elämä – noh, ei sellaista kuin kirjoissa.

Wallander valvoi vielä ja katseli televisiota ilman ääntä. Yhdellä kanavista tuli ohjelma pingviineistä.

     Äkkiä hän heräsi säpsähtäen. Kello oli neljä. Televisio oli päällä, ja siitä tuli lumisadetta. Hän sulki sen ja kiiruhti sänkyyn ennen kuin ehti herätä kokonaan.

Toisaalta rikostarina tuntuu kirjan päätyttyä jäävän varsin toissijaiseksi. Kirjan mieleenpainuvinta antia on nimittäin loppusanoiksi säästelty esseenpoikanen, ”Kuinka se alkoi, kuinka se päättyi ja mitä siinä välillä tapahtui”, jossa kirjailija itse kertoo paitsi Wallander-kirjojen synnystä myös suhteestaan Kurt Wallanderiin hahmona. Minulle jäi hieman tirkistelijämäinen olo esseen lukemisesta, sen verran henkilökohtaisena pidän kirjailijan suhdetta luomiinsa hahmoihin. Toisaalta luulen, että kunhan saan Rauhattoman miehen lähiviikkoina luettua, essee toimisi vielä tehokkaampana jäähyväiskirjeenä kirjasarjalle kuin minkään valtakunnan loppuratkaisu ikinä.

Jotain jää silti puuttumaan. Lieneekö kysymys romaanin miniatyyrikoosta, Wallanderin ikääntymisen väistämättä mukanaan tuomasta lopun lähenemisen tunteesta, Linda Wallanderin silkasta ärsyttävyydestä vai näiden kaikkien yhdistelmästä, sitä en osaa sanoa. Varmaa on kuitenkin se, että Rauhattomasta miehestä minun täytyy muistaa (yrittää) nautiskella hotkimisen sijaan.

3/5

Advertisements