Lehtinen: Lallin ajo

Jussa Lehtinen: Lallin ajo
Kirjalabyrintti, 2012
kuvat: Markku Metso & Kirjalabyrintti
arvostelukappale
 

Minä en juuri arvostelukappaleita harrasta, mutta bongattuani Kirjalabyrintin sivuilla Jussa Lehtisen romaanin Lallin ajo, alkoi kirja aihepiiriltään houkutella minua niin, että päädyin lopulta rohkaisemaan itseni ja pyytämään elämäni ensimmäistä kertaa itselleni arvostelukappaletta. Varsin hurjaa! En ennakkoon huomannut, että Lallin ajo on varsin pitkä kirja – tai siltä se ainakin minusta tuntui. Ensimmäinen puolikas oli ajoittain jopa vähän pitkäveteinenkin, ja jälkiviisastellen voisin ehkä sanoa kirjan olleen karvan verran turhankin pitkä. Toisaalta kirjan jälkimmäinen puolisko oli sen verran vauhdikas hollywoodmaisine käänteineen, että päädyin lukemaan sen yhdessä illassa.

Kirjan henkilöt jäivät valitettavasti minulle kovin etäisiksi päähenkilöt mukaanlukien. En oikein osannut sympatiseerata sen enempää ruotsalaiskreivi Magnusta seuralaisineen kuin Lalliakaan, olkoonkin, että jälkimmäisen tarinankaari eroaa varsin reippaasti siitä totutusta. En tiedä, paljonko tämä lukukokemukseeni lopulta vaikutti, mutta olisihan se hieman helpottanut takkuisen alun aikana, mikäli joku, kuka tahansa hahmoista olisi vaikuttanut ihan oikeasti kiinnostavalta. Liikaa ei eroavaisuuksista totuttuun kannata kuitenkaan murehtia: piispa Henrik (tai Henricus, kuten häntä kirjassa kutsutaan) pääsee kyllä hengestään tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin, ja saadaanpa selvitys sillekin, miksi kansantarujen versio tapahtumista eroaa niin kovin Lehtisen kekseliäästä seikkailusta, jossa seikkaillaan pitkin itäistä Pohjolaa pyhäinjäännösten perässä. Ainakin meikälukija oli varsin tyytyväinen pyhäinjäännöksen lopulliseen laatuun ja siihen, että ne kliseisimmät kliseet vaihtoehtojen joukosta oli tästä kirjasta unohdettu; niille jopa leukaillaan eräässä vaiheessa.

Jussa Lehtinen on eittämättä tehnyt varsin kattavasti taustatyötä kirjaansa varten. Ajoittain kerronta saa hieman historiantuntimaisen vivahteen, ja lukijana sitä päättää vain luottaa siihen, että kirjailija tietää mistä puhuu. Toivottavasti faktat olivat siis kohdillaan. Silmissä vilisevät suomalaisten muinaiskansojen nimet, ympäri maailmaa kipittää varjageja ja ruseja, ja aikakauteen valitettavan heikosti perehtynyt lukija saattaa tapaani kiittää onneaan kirjan sähköisestä julkaisumuodosta, joka mahdollistaa nopeat googlaukset aina tarvittaessa. Hieman harmikseni pistin kuitenkin merkille kirjan sortuvan mahdollisesti tarkoituksellisestikin aikamoisiin yleistyksiin ja stereotypioihin muun muassa hitaista hämäläisistä ja uppiniskaisista suomalaisista1. Toisaalta samaisen seikan ansiosta tällaiset aikuisiällä tamperelaistuneetkin saavat selville, mistä (Lallin ajon todellisuuden mukaan) tamperelaisten ja turkulaisten vihanpito ja naljailu on saanut alkunsa.

Lehtisen kerronta on modernia ja viihdyttävää. Se vilisee hauskoja pikkunäpäytyksiä ja -vitsejä, sanaleikkejä ja pikkunokkeluuksia2, joille ainakin tämä lukija hymähteli ihan ääneenkin. Toisaalta kontrasti modernin kertojanäänen ja vanhahtavampaan sävyyn kirjoitetun vuoropuhelun välillä oli melkoinen, ajoittain hieman häiritseväkin. Minusta keskiaikaan sijoittuvassa kirjassa oleva viittaus likaiseen tusinaan ei vain oikein toimi. Ymmärrän myös pieruhuumorin funktion kirjan tunnelmaa luomassa ja sitä paremmin miljööseen ja aikaan sitomassa, mutta sitä oli kaltaiselleni kalkkikselle viljelty ehkä hieman liiankin kanssa. Vuosikymmenen nuorempaan ja/tai eri sukupuolta edustavaan lukijaan se saattaisi iskeä hieman paremmin. Samoin murteelliset repliikit särähtivät korvaani silmääni. Ainakin turkulaiset kuulostivat ehkä liiankin turkulaisilta ja pirkkalaiset olivat vähän turhankin manselaisia (nääs), joten en voi olla siteeraamatta pirkkalaisvartiomiehen Jalmarille suuntaamaa tuhahdusta: ”Yritäksää tehräm meistä pilaa?” Jäin myös arvuuttelemaan, olisiko 1000-luvun alun ruotsalainen osannut ääntää suomea nykyversiotaan paremmin: vuosituhat sitten ruotsi oli nimittäin äänneasultaan ja kieliopiltaan varsin paljolti erilainen kieli kuin nykypäivänä, ja tuolloin Magnuksen ”Mitä tjyhannen pjärkeletta!”-muotoon litteroitu puuskahdus olisi saattanut kuulostaa paljon vähemmän, noh, ruotsalaiselta.

Lallin ajo maalaa kristinuskosta varsin epäimartelevan kuvan sortumatta kuitenkaan liikaan suomalaisen muinaisuskon ihannointiinkaan. Jälkimmäisen suuntaan nyökätään toki usein eri sortin viittausten muodossa, mutta se on esikristilliseen, tai ehkä pikemminkin alkukristilliseen, Suomeen sijoittuvalle romaanille varsin suotavaa.Lalli itse tiivistää kirjan tarjoaman kuvan ehkäpä parhaiten kirjan loppupuolella, kun ilmassa leijuneet kysymykset alkavat saada vastauksiaan:

”Tuolloin ymmärsin viimein, että monille kristittyjen Jumala on pelkkä savuverho, jonka suojissa ahneet ja pelkurit tekevät kammottavia tekoja, joihin heillä ei muuten olisi rohkeutta. Vahvalla uskolla syrjäytetään omatunto ja annetaan miehelle lupa heittää pois vastuu omista teoistaan. ’Näin kävi, koska se oli Jumalan tahto’ tai ’teen vain kuten Jumala haluaisi minun tekevän’. Kristitty maailma on rakennettu lahoille perustuksille ja ainoa syy, miksi rakennelma ei kaadu, on että ihmiset pelkäävät vaihtoehdon olevan vieläkin pahempi.”

Minä sinisilmäisenä kuvittelin Lallin ajon ennakkoon hieman ehkäpä perinteisemmän sorttiseksi historialliseksi romaaniksi. Tämä ei tarkoita, ettenkö olisi pitänyt kirjasta, mutta myönnän sen vaikeuttaneen kirjan kanssa alkuun pääsemistä. Pariin kertaan ehdin jo pohtiakin, mahtaakohan minulla olla (Lehtistä siteeraten) kaikki karjalaiset kaarnaveneessä, kun en vain suosiolla laske kirjaa näpeistäni ja ota lukuun jotain muuta. Vauhtia, vaarallisia tilanteita, ajoittain jopa elokuvamaiseksi yltyvää kerrontaa ja juonenkäänteitä kuitenkin piisaa niissä määrin, että moiset murheet saa unohtaa kirjan alun selätettyään. Kaikkiaan siis kelpo ja viihdyttävä kirja ajoittaisesta pitkäpiimäisyyteen kompastelustaan huolimatta.

3/5

1) Kreivi Magnus Magnuksenpoika, yksi kirjan päähenkilöistä, toteaa: ”Olen vakuuttunut, että Herramme Kristus tahtoi meidän tekevän kaikki kansat opetuslapsikseen vain, koska ei ollut kuullut fenneistä.”
2) ”Seuraavana yönä Jalmari palasi Turkuun yön pimeydessä kuten varas, tai ainakin kuten kauppias, jonka nimismies on leimannut varkaaksi ja joka ilmi tullessaan saisi varkaan kohtelun.”
Mainokset