Brown: Inferno

Kansikuva lainattu Amazonista.
Blogisti luki Kindle-version.

Nuorena, kauniina ja fiksuna naureskelin Da Vinci -koodin synnyttämälle mediamylläkälle, mutta taivuin lopulta lukemaan kirjan. Yllätyksekseni en vihannutkaan sitä, vaikka juonen Emmental-juustoa muistuttava aukkoisuus hieman häiritsikin. Ennen esikoiseni syntymää, vuosi lienee ollut 2009 tai 2010, luin myös Enkelit ja demonit, joka sekin tuntui keskivertoviihdyttävältä, joskin hiemaan hömppään taipuvaiselta teokselta. Koska muistikuvani aiemmista kirjoista olivat varsin epämääräiset, epäröin tovin tarttua Dan Brownin uusimpaan, Danten trilogiasta innoitustaan ammentavaan Infernoon. Lopulta uskaltauduin kuitenkin luottamaan siihen, ettei kirjan lukukokemusta juuri himmennä edellisten osien kohdalta löytyvä tietoaukko: enhän minä Da Vinci -koodia lukiessanikaan hoksannut lukevani sarjan toista osaa! Oikeassa olinkin: paria Mikki Hiiri -kelloon ja Mona Lisaan kohdistuvaa viittausta ja yleistä Vatikaanille hyväntahtoisesti naureskelua lukuun ottamatta sarjan aiemmat osat eivät juuri Infernossa näkyneet.

Väärässä olin sen sijaan tarttuessani kirjaan ylipäätään, sillä olisin voinut käyttää aikani paljon paremminkin. Arvoin aikani, pakotanko itseni todellakin lukemaan sen hampaat irvessä loppuun, ja päädyin lopulta sen tekemään ihan vaikka vain saadakseni haukkua kirjaa näin julkisestikin. Pyydän siis jo ennakkoon anteeksi Dan Brownin faneilta.

Dan Brownin kirjoittamat henkilöhahmot vetävät pienen blogistin vähän sanattomaksi. Robert Langdon on samaan aikaan paitsi ärsyttävän täydellinen, komea, viisas ja ah! myös kertakaikkisen täysi imbesilli, joka on enemmän jankkaamisen taipuvainen kuin kyselyikäinen papupatalapsi. Hänen viittä vaille tolkuttomaksi huumattu fyysinen tilansa sekä oletettu aivotärädys osaltaan oikeuttavat ukon idioottimaista käytöstä, mutta jotenkin sitä soisi hänen edellisistä seikkailuistaan jotain jo oppineen. Kirjan harvojen merkityksellisten naishahmojen ajatukset ravaavat kahden aiheen ympärillä kuin mitkäkin spiidiä ennen juoksupyörään hyppäämistä napsineet hamsterit. Nämä aiheet ovat tietenkin miehet (erityisesti puolisoiden ominaisuudessa siis) ja äitiys, sillä eihän nykynainen(kaan) voi ilman mokomia täysipainoista saati sitten edes etäisesti onnellista elämää viettää. Oli kyseessä sitten WHO:n lapsettomuudesta kärsivä pomonaine, joka ei selvästikään ole koskaan kuullut adoptiosta, tai Langdonin perään teinimäisesti haikaileva supernero Sienna Brooks, jopa kaltaiseni antifeministi alkaa vakavasti harkita kirjan seinään heittämistä Adam Mansbachin kirjasta tuttujen huudahdusten säestämänä – vai mitä mieltä ovat lukijat esimerkiksi seuraavasta:

”[Sienna Brooks] knew it was probably just the adrenaline, but she found herself strangely attracted to the American professor. In addition to his being handsome, he seemed to possess a sincerely good heart. In some distant, alternate life, Robert Langdon might even be someone she could be with.
He would never want me, she thought. I’m damaged.”

Kuten arvata saattaa, näitä Siennan muka-mystisia ajatuksia selittämään löytyy nyyhkytarina, joka selviää viimeistään siinä vaiheessa, kun Dan Brown vanhaa, hyväksi todettua kaavaansa hyväksikäyttäen aina yhtä kekseliäästi kääntää kirjan hyvis-pahis-asetelman päälaelleen. Toki yllättävämpää tässä kirjassa olisi ollut se, että alun hyvis-pahis-asetelma olisi pysynyt ennallaan. Jokainen Langdon-kirjoja aiemmin lukenut kun osaa tempausta odottaa ja siten kyseenalaistaa ”hyvisten” motiivit jo varhaisessa vaiheessa.

Brownin kieli on hieman töksähtelevää, vaikka ei lyhyisiin virkkeisiin liiaksi taivukaan. Kertaamista ja kuvailua on kertakaikkiaan liikaa, liian paljon ja liiaksi asti. Ainakin tämä lukija koki älyään vähäteltävän, kun uuden luvun alussa kerrattiin ensimmäiseksi edellisen – tietenkin cliffhangeriin päättyneen – luvun lopetus. Kuvailun määrästä tuli mieleen lähinnä lukion kieltenopettajien ikitärppi ylioppilaskirjoitusten ainekirjoituksia ajatellen: jos sanoja ei tunnu tulevan kokoon vaadittavaa määrää, on lisättävä joukkoon adjektiiveja, adverbejä ja ylipäätään kuvailla ihan kaikkea. Tapa todistetusti ärsyttää ylioppilastutkintolautakuntaakin niissä määrin, ettei liene ihme, että rivilukijakaan ei siitä isompaa tyydytystä onnistu saamaan. Tyylittömintä kaikesta on minun silmässäni kuitenkin tiuhahkosti esiintyvissä taantumissa esiintyvä yksikön ensimmäisen persoonan ja preesensin yhdistelmä, josta syntyy välitön assosiaatio yli vuosikymmen sitten ahmimaani heikonpuoleiseen fanfictioniin. Hämärien muistikuvieni mukaan en Da Vinci -koodia ja Enkeleitä ja demoneita suomeksi lukiessani häiriintynyt kielestä puoliksikaan yhtä paljoa. Toisin sanoen joko minusta on tullut nirso, varhaiskeski-ikäinen kukkahattutäti tahi suomentaja on tehnyt varsinaisen urotyön lohtiessaan mokomasta kökköyskasasta lukukelpoista materiaalia.

Jos sattuu pääsemään yli heikosti kirjoitetuista hahmoista ja näiden olemattomasta kehityksestä, selkäpiitä karmivasta kielestä, kirjailjan taas kerran kovin Italia-keskeisestä Eurooppa-kuvasta ja tuskastuttavan hitaasta ja kliseitä täyteen ladatusta alusta sekä unohtamaan liian järjen narikkaan esim. minun tapaani infernaalisen syysflunssan avulla, Inferno on vauhtiin päästyään varsin viihdyttävä ja vauhdikkaanpuoleisesti etenevä tiiliskivenpoikanen. Pieniä enimmäkseen historiallisia epätarkkuuksia Brown on taas enemmän tai vähemmän tietoisesti ujuttanut mukaan kerrontaa jouduttamaan, mutta fiktiossa se sallittakoon.

Kuten tästä tekstistä ehkä voi päätellä, minä en erityisemmin innostunut tästä kirjasta. Dante on mielenkiintoinen aihe, mutta häviää selkeästi kirkollisille salaliitoille minun mittapuullani. Musta surma on kyllä miellyttävä pelote kirjassa, varsinkin, jos vaihtoehtona on lähinnä katolisen kirkon kohtaama kriisitila, sen myönnän. Erityisen mukava se oli siinä vaiheessa, kun jupisin antavani kirjalle Goodreadsissa täydet viisi tähteä, mikäli Langdon vain saa taudin ja kuolee pois, jotta ihmiskunta lukijakunta säästyy tämän kirjan kaltaisilta vitsauksilta vastaisuudessa. En pahemmin harrasta spoilereita, mutta päätelköön itse kukin tykönään tämän tekstin lopussa möllöttävästä luvusta, miten kävi.

Hetken harkitsin lukevani Da Vinci -koodin ja Enkelit ja demonit uudestaan ihan vain nähdäkseni, olivatko ne nyt mukamas tosiaan niin ts. näin huonoja, mutta en taida uskaltaa. Sen sijaan taidan vihdoin laittaa ensinmainitun kuvitetun painoksen kiertoon kirjahyllystäni ja luvata itselleni olla enää vilkaisemattakaan Dan Browniin päin. Paitsi jos seuraava Langdon-kirja pyörii taas kirkollise(mma)n aiheen parissa.

2/5

P.S. Olen kärsinyt paitsi ajankäytöllisistä myös tietoteknisistä ongelmista jo tovin. Tällä hetkellä armas, uskollinen läppärini lepää kirjahyllyn päällä noin tusinasta palasesta koostuvana kasana, ja huushollimme ainoa toimintakuntoinen tietokone on harvoin niin pitkään yhtäjaksoisessa käytössäni, että saisin blogiin tyydyttävän pituista tekstiä aikaiseksi. Tabletilla tai puhelimella blogaaminen on julmetun hidasta ja hankalaa, mikä toivottavasti osaltaan selittää tätä radiohiljaisuutta. Tilanteeseen on onneksi tulossa muutos, joka Postin seurantatietojen mukaan on tällä hetkellä jo kovin lähellä loppukäyttäjäänsä. Malttakaapa siis vielä tovi! Blogistin ei-kirjallisia tempauksia voi seurata vaikkapa T-kupposen ääressä, mikäli vieroitusoireet pahoiksi yltyvät. Lyhyempiä tekstejä kun tabillakin pystyy tuottamaan.

Advertisements