Virtanen: Noitanaisen älä anna elää

Kansi Laura Arvela.
Kuva kustantajalta.

Leena Virtasen Noitanaisen älä anna elää: Tosikertomus noitavainosta Suomessa 1666-1671 pureutuu mielenkiintoiseen ja pelottavaankin ilmiöön aikana, jota olen pitänyt kaikkena muuna kuin mielenkiintoisena – pelottavana kylläkin. Hieman huvittuneena panin merkille, että tämä on pienen ajan sisään toinen lukemani (tieto)kirja, joka sijoittuu tuolle tappotylsänä ja tapahtumaköyhänä aiemmin pitämälleni 1600-luvun jälkipuoliskolle. Mirka Lappalaisen Jumalan vihan ruoska selvästi jätti jälkensä tähän lukijaan, samoin muista kirjablogeista bongatut tekstit tästä Leena Virtasen teoksesta. Toisaalta noitavainot aiheena kiehtovat niissä määrin, että olisin oletettavasti lukenut Noitanaisen ilman Lappalaisen epookkiin liittyvää silmieni avaamistakin. Oli miten oli, lukiessani sain hymähdellä Virtasen viitatessa Lappalaiseen ja peräti siteeratessa tätä. Toisaalta tätä blogitekstiä kirjoittaessani sain ihan tosissani taistella, jotta en liikaa vertailisi teoksia suoraan, sillä vaikka molemmat ovat samaan ajanjaksoon sijoittuvia faktakirjoja, ovat ne kuitenkin kovin, kovin erilaisia.

Noituus, tuo ”saatanallinen vaiva ja tukala sairaus” (s. 21) kuten eräs noituudesta syytetty vaivaansa luonnehti, tarkoitti 1600-luvulla varsin eri sortin toimintaa kuin mitä nykymedian (ja satujen) perusteella ehkä odottaisi. Noitasyytteet niskoilleen saaneet eivät keitelleet myrkkykeittoja isoissa mustissa padoissa, vaan enimmäkseen kyse oli karjataioista ja naapurisovusta1, joskin taikaliemiäkin mukaan mahtui. Taikakeinot olivat Virtasen mukaan 1600-luvun lopullakin yhä laajalti harjoitettuja ja hyväksyttyjä. Jopa suurin osa papistosta oli noitavainojen alkamiseen saakka päättänyt hyväksyä sen, ”että ihmisten oli kaikesta huolimatta vaikea luopua vanhoista osin pakanallisperäiseen, osin katolisiin rituaaleihin liittyvistä tavoistaan” (s. 23). Ainakin tämän lukijan huomion kiinnitti juurikin kristillisen sanaston ja mytologian käyttö loitsuissa, joissa loitsittiin vaikkapa helpotusta selkäkipuihin Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, mutta aina ilman aamenta. Virtanen mainitsee myös, että useissa tapauksissa naisen epäiltyä siirtyneen transsissa Blåkullan noitasapattiin, hän on todennäköisemmin saanut (epileptisen) sairaskohtauksen.

Sivumennen mainittakoon, että nimistöntutkimukseen hurahtaneena jäin pohtimaan Virtasen käyttämän ruotsalaisen Blåkullan ja suomalaisen Kyöpelinvuoren eroja. Pikaisen googlailun ja Wikipedian selailun jälkeen näyttää tosiaan siltä, että kyseessä ei ole vain saman paikan kaksi erikielistä nimeä, vaan kaksi täysin eri paikkaa – fiktiivistä sellaista mutta kuitenkin. Suomenkielisen Wikipedian mukaan Kyöpelinvuori oli alkujaan suomalaisessa kansanperinteessä paratiisivuori vanhoillepiioille ja neitsyeille. Blåkullalla taas ruotsalais-Wikipedian mukaan ei ole kansanperinteessä muuta virkaa kuin noitasapatin viettopaikka. Huomionarvoista on myös se, että ruotsalaisnoidat eivät suomalaissisartensa tapaan lentäneet vuorelleen oletusarvoisesti luudalla vaan saattoivat sen sijaan ratsastaa perille eri sortin kotieläimillä ja elukoilla2. Joka tapauksessa ymmärrettävää on, että Ahvenanmaan noitavainoja tarkastelevassa teoksessa käytetään suomeksikin Blåkullaa, koska oletettavasti alueella on viitattu nimenomaan tuonaikaisen emämaan terminologiaan ja myytteihin.

Noitanaisen älä anna elää antaa aiheelleen sinänsä tyypillisesti varsin pelottavan kuvan noitavaino-oikeudenkäyntien käytänteistä ja järjestäytymisestä. Henkinen ja fyysinen kidutus ovat varmimmat tavat saada syytetyltä kattava tunnustus matkoista Blåkullaan ja siellä Saatanan vieraana vietetyistä pidoista. Syytetyt pääsevät keskustelemaan ja juonimaan keskenään vapaasti. Naiset, jotka eivät enää näe keinoja oman henkensä pelastamiseen, ilmiantavat naapurejaan ja vihanaisiaan kertomalla nähneensä myös heidät Blåkullassa noitasapattia viettämässä. Noidankehä3 on valmis – ja samalla sitä tulee hieman surumielisenä huomattua, että tietyt asiat naisten perusluonteessa tuntuvat pysyvän samanlaisina läpi vuosisatojen…

Virtasen teksti on helppolukuista eikä sitä ainakaan kuivaksi voi moittia. Kirja rakentuu teorian sijasta pitkälti käytännön, oikeudenkäyntipöytäkirjojen ja muiden aikalaislähteiden, referointiin ja esittelyyn. Nimistöltään Noitanaisen älä anna elää muistuttaa hieman Tolstoin Anna Kareninaa tai jotain muuta venäläistä eeposta: Patronyymit vilisevät silmissä kirjan viimeisen sivunkin jälkeen vielä hyvän tovin. Jokin, jota en tarkemmin osaa määritellä, kirjan kielessä jättää kuitenkin toivomisen varaa. Tekstistä välittyy hieman hiomaton yleiskuva, joka valitettavasti ainakin minun lukunautintoani hieman häiritsi.

Rovioiden ääressä on syysiltoja vietetty ainakin Suketuksen, Kirjakirppu-Jennin, Hannan ja Sonjan luona. Samalle suunnalle suosittelen suuntaamaan, mikäli noitavainot Ruotsi-Suomessa kiinnostavat, sillä Ahvenanmaan vainojen lisäksi myös emämaan sinänsä erinomaisen mielenkiintoiset vainokiemurat ja -kuviot on Virtasen kirjassa käsitelty kattavahkosti. Kaikkiaan Noitanaisen älä anna elää: Tosikertomus noitavainosta Suomessa 1666-1671 on vallan mainio, lukemisen väärtti ja ajatuksia herättävä teos

3/5

 

1) Pikemminkin sen puutteesta.
2) Tai aviomiehillä. :D
3) Sanavalinta tahaton joskin tässä yhteydessä huvittavanpuoleinen.
Mainokset