Satupäivän iltana

Tänään, 18.10., vietetään Satupäivää. Kunnollinen ja tunnollinen bloginpitäjä olisi ajastanut aiheesta päivityksen jo aamulle, mutta eipä kukaan minua sellaiseksi ole väittänytkään. Toisaalta olisin voinut moisen tempun hyvinkin tehdä, sillä oman jälkikasvustoni kanssa otin satupäiväilyyn pienen varaslähdön lähinnä siitä syystä, että tänään olen lapsia nähnyt vain ohimennen aamulla ennen päiväkotia ja hoitoa (ja töitä) ja saattaessani 3/4 perheyksiköstämme pääkaupunkiin ja faarilaan suuntaavaan junaan. Bleue haastoi minut kuitenkin Satupäivän satuhaasteeseen, eikä tällä kilpailuvietillä varustettu naisenpuoli vain voi jättää osallistumatta suunnilleen mihinkään haasteeseen.

Nyt inan alle 3,5-vuotiasta esikoistani odottaessani tein kaikkien esikoisvanhempien tavoin vinon pinon periaatepäätöksiä, joista useimmista1 on tullut vuosien varrella lipsuttua. Lapselle mahdollisimman paljon lukeminen on eräs niistä yhden käden sormella laskettavista, joista olen kynsin ja hampain roikkuen sekä äänihuulet (ja välillä kärsivällisyyskin) paukkuen pitänyt kiinni. Onneksi olen lisääntynyt kirjamielisen miehen kanssa, joka ottaa mielellään lukuvastuun kontolleen ainakin silloin tällöin, kun minun olematon kultakalan keskittymiskykyni ei enää hanki riittää edes niiden ulkoa opittujen Maisojen lukemiseen.

Tiheästä ja sapekkaasta Maisa-valituksestani huolimatta meillä luetaan lapsille varsin kattavasti kaikkea. Päiväsaikaan pääpaino on ymmärrettävästi kuvakirjoilla, joista molemmilla lapsilla on omat suosikkinsa2. Iltasatuna voidaan lukea ja pyritäänkin lukemaan jotain, jossa pääpaino on sanoilla. Mieheni projektikseen noin vuosi sitten ottama Pikku prinssi taitaa olla pisin tähän mennessä luettu, ja olemmepa me Hobittiakin selailleet todetaksemme sen olevan vielä hieman turhan monimutkainen keskimäärin 2,5-vuotiaalle yleisölleni. Ehkä ensi vuonna? Esikoisen seurakunnalta ristiäislahjaksi saamaa lasten Raamattua luen iltaisin kirkollisten juhlapyhien hiipiessä niskan päälle. Tarkoituksena olisi lähitulevaisuudessa hankkia sen rinnalle Jaakko Heinimäen Suomen lasten Raamattu, sillä meikämutsi alkaa hiljalleen kyllästyä tuohon sinänsä ihanaan ristiäislahjaraamattuun: onhan tämä jo neljäs vuosi, kun sen kertomuksia luen!

Tämän hetken (ilta)satusuosikkimme on kuitenkin Otavan kustantama Kaiken maailman eläinsadut (toim. Katriina Kauppila) johon on koottu eläintarinoita Aisopoksesta Anderseniin ja kansansaduista Kari Hotakaiseen. Matti Pikkujämsän kuvitus tuppaa kyllä häiritsemään lukijaa silkalla hienoudellaan. Tästä kirjasta luimme eilen lasten kanssa kaksi klassikkosatua, joilla Bleuen haasteeseen osallistumme: ”Ruma ankanpoikanen” ja ”Kaupunkilaishiiri ja maalaishiiri” tuntuivat olevan lasten mieleen, ja ainakin tämä äiti nauttii kovin satujen lukemisesta saadessaan eläytyä ihan koko rahalla.

Satupäivä-sivulta poimimani erinomainen idea, jota jostain syystä en ole oikein vielä hoksannut omien lasteni kanssa harrastaakaan, on saduttaminen. Tapaanhan minä keksiä itse satuja tiukan paikan tullen3! Tyttäreni ei vielä juuri juttua väännä, mutta poika hänenkin edestään. Näinköhän sitä ehtisi vielä tehdä isovanhemmille satukirjat joululahjoiksi?

Onko teillä satuiltu tänään?

1) Niin, kyllähän poika syö karkkia ja katsoi alle kolmevuotiaana lastenohjelmia. Jälkimmäisten makuun hänet itse asiassa oikein opetettiin työllä ja tuskalla, jotta saisin hiukan lepäiltyä kakkosipanan odotuksen loppumetreillä ja myöhemmin imetettyä edes silloin tällöin rauhassa.
2) Näistä suosikeista molemmille yhteinen on yllättäen juuri se hiivatin hiirityttö ystävineen.
3) Erityisesti tahtoessani saada lapset nukkumamoodiin nopeammin ja helpottaakseni niitä inhottavimpia arkipuuhia kuten hampaiden harjausta ja hiusten pesua.

Mainokset