Kettu: Kätilö

Sain vihdoin, ainakin vuoden ”Tarttis kyllä”-pohdintojen jälkeen otettua itseäni niskasta kiinni ja varattua lähikirjastosta sitkeästi lainassa olleen ja pysyneen Katja Ketun Kätilön. Tarkoitukseni oli sitä jo kuukausia sitten lukumaratonilla lehteillä, mutta aika ei yksinkertaisesti riittänyt – ja toisaalta hyvä niin. Kirja olisi ollut varsin rankka luettava siinä koomaisassa flow-tilassa, enkä varmasti olisi osannut sitä samalla tavalla arvostaa kuin nyt päivän aikana hotkaistuna kaikessa rauhassa nautittuna.

Minä, katsokaas, pidän sotaromaaneista. Yksi ensimmäisistä asioista, jonka mieheni ja minä hoksasimme kiinnostavan meitä molempia silloin ikuisuus sitten ensitreffejäkin edeltävänä aikana, oli toisen maailmansodan Euroopan rintama. Toki herra insinööri on enemmän kiinnostunut vimpaimista – eli tankeista, lentokoneista, pommeista ja kaasukammioiden hydrauliikasta ja ilmanvaihdosta – kun taas itse innostun enemmän taistelu- ja kenttäsairaanhoitopuolesta. Näitä kaikkia vilahtelee jatkosodan ja Lapin sodan taitteeseen sijoittuvassa romaanissa – ja kummitteleepa niin ikään historiasuosikkeihini lukeutuva vuoden 1917 sotakin taustalla aktiivisesti.

Katja Ketun kehuttu kieli on henkeäsalpaavan upeaa, realistista, lihaisaa – maagistakin. Jo Piippuhyllyssä huomioni itseensä kiinnittänyt hieman hallusionaationomainen kielenkäyttö vilahtelee Kätilössäkin, mutta ei aivan samoissa määrissä. Pohjoismurre ei ole minulle tuttua, mutta jotenkin se ei päässyt kirjaa lukiessa haittaamaan. Yleensä en nimittäin pidä siitä, että murretta sotketaan sinne, minne se ei minun mielestäni kuulu, mutta Ketun teksti ei olisi yleiskielisenä ollut läheskään yhtä rytmikästä ja iskevää. Kätilöön murreilmaisut kuuluvat.

Kätilö on pohjimmiltaan rakkaustarina, mutta romanttiseksi sitä en kutsuisi edes ase ohimollani. Villisilmä ja Johann tuntevat selkeästi jotain voimakasta toisiaan kohtaan, mutta tunne on jotenkin niin kertakaikkisen maaninen, vaativa, pelottava, järjenvastainen ja omistuksenhaluinenkin, etten sitä itse miellä romanttiseksi rakkaudeksi, vaikka mitä tekisin. Himo olisi osuvampi sana sitä kuvaamaan, joskaan silkasta fyysisestä sellaisesta ei myöskään ole kyse. Kaikkiaan rakkauskertomus traagisine käänteineen ja harhapolkuineen toi mieleeni varsin pitkälti Emily Brontën Humisevan harjun hulluutta hipovat henkilöt ja juonenkäänteet.

En minä silti väitä, että rakkauskertomusten ja -kuvausten täytyisi olla läpeensä vaaleanpunaisia hattarapilviä ja romantiikkaa. Päinvastoin. Kätilössä tämä raadollisempi rakkauskuvaus menee kuitenkin askeleen tai kaksi pidemmälle kuin yleensä olen tottunut, mutta pysyy kuitenkin realismin rajojen sisäpuolella. Osaltaan suhteen dynamiikkaan ja tunteiden paloon vaikuttaa eittämättä lukijan käsityskykyä koetteleva tilanne, jossa pariskuntamme kirjan tapahtumien aikana on: toisen maailmansodan kulku on jo kääntynyt niissä määrin, että Saksan ja sen liittolaisten tappio vaikuttaa päivä päivältä selvemmältä, aseveljeyden päättyminen Suomen solmiessa rauhan Neuvostoliiton kanssa ja aiemmin rinta rinnan taistelleiden sotilaiden kääntyminen toisiaan vastaan Lapin sodassa.

Moraali sekä oikean ja väärän välillä tasapainoilu esiintyvät kirjassa varsin mielenkiintoisissa rooleissa. Endlösungin, lopullisen ratkaisun, vaatimien toimenpiteiden Johannissa laukaisemaa traumaperäinen stressihäiriö on loppuratkaisun kannalta varsin suuressa osassa, ja toisaalta Villisilmän toimet ovat vähintäänkin kyseenalaisia, mitä miehen tavoitteluun tulee. ”Jumalani, tuon miehen mie haluan. Jos Jumalani tuon saan, niin toista en vaadi”, Villisilmä rukoilee Johannin ensimmäistä kertaa nähtyään, mutta ainakin tämä lukija jäi pohtimaan, vastasiko rukoukseen Jumala vai joku ihan toinen voima. Villisilmä kuvaa kätilöntaitojaan, myötäsyntyisiä lapsenpäästäjän lahjojaan, Jumalan lahjana ja hengen liikkumisena hänessä, mutta toisaalta taikausko ja suomalaisen muinaisuskonkin jäänteet liittyvät synnyttelypuuhiin läheisesti. Sinänsä mielenkiintoinen yhdistelmä uskontoja, uskoa ja tapoja tuntui kuitenkin kovin realistiselta. Lapsen syntymisessä läsnä on sen verran alkukantaisia voimia, että myönnän itsekin miettineeni kristinuskon Jumalalla olevan kovin vähän tekemistä sen prosessin kanssa.

Kirjan loppu ansaitsee oman erikoismainintansa itsenäisessä kappaleessa. Pyrin yhä välttelemään juoniselostuksia ja spoilereita, mutta nyt on sanottava, että onnelliset loput tuppaavat puuduttamaan, jos niitä joka puolelta satelee. Kätilö säästi minut siirapilta, vaikka ehtikin hieman siihen suuntaan nyökätä ja tämän lukijan säikäyttää.

Kätilö jätti minut viikoksi etsimään hapuillen sanoja, joilla pystyisin edes jollain muotoa kuvaamaan lukukokemustani, ja vieläkin olen hieman vastahakoinen tätä tekstiä julkaisemaan. Niin paljon olisi sanottavaa, mutta sanankutaleet ne vain karkaavat. Sen kuitenkin tiedän, että Kätilö on yksi parhaita tänä vuonna lukemiani kirjoja, vaikka toisaalta en sitä ihan jokaiselle vastaantulijalle uskalla suositella. Liika realismi, liika lihallisuus ei kaikille sovi. Kätilö on omalla tavallaan raaka. Varsin raa’an synnytyksen itse kohtuullisen hiljattain läpikäyneenä huomasin hymähteleväni Ketun synnytyskertomuksille ja -kuvauksille, mutta tiedän monen moisia kavahtavan. Varmaa on myös se, että taidan joutua lukemaan Piippuhyllyn uudemman kerran.

5/5

P.S. Blogin päivittäminen on taas normaalia takkuisempaa armaan läppärivanhukseni ihan kirjaimellisesti lämmettyä vähän liikaa puuhilleni. Toivottavasti huushollin tietotekniikkataitoisempi aikuinen ehtii lähipäivinä laittaa uudet tahnat masiinaan – ja toivottavasti se elvytyskeinoksi riittää. Ennakkoon kuvaamani kuvituskuvatkin ovat mokomaan kiukkukoneen uumenissa, joten aikataulu on ennestään hidastunut uusien kuvausjärjestelyjen myötä.

Mainokset