Lappalainen: Jumalan vihan ruoska.

Kansi: Tuula Mäkiä

Kiinnostuin Mirkka Lappalaisen kirjoittamasta Jumalan vihan ruoskasta alkujaan aika tasan vuosi sitten, kun hoksasin Aamulehden nettiversiosta kirjasta kertovan artikkelin. Kun joululahjakirjapaketistani paljastuikin hieman yllättäen viime vuoden erinomainen Finlandia-voittaja, Ulla-Lena Lundbergin Jää, pääsivät nälänhätä ja katovuodet unohtumaan toviksi, kunnes ne varsin kirjaimellisesti putosivat päähäni kirjaston palautushyllyltä. Mikäpä olisi sen parempaa luettavaa ankeahkoon alkusyksyyn kuin kuolema ja kärsimys?

Jumalan vihan ruoska: Suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697 (Siltala, 2012) pureutuu minulle ennalta kohtuullisen tuntemattomaan aihepiiriin. Ruotsin suurvalta-ajan kuviot Suomen saloilla ruotujakoineen päivineen tuntuivat historiantunneilla aina pakkopullalta, enkä niihin ole muutamia sotia, uskonpuhdistusta ja muutamia melkein kaimani, kuningatar Kristiinan, elämänkertoja enempää pureutunutkaan. Lappalaisen kirja osoitti kuitenkin, että aihetta olisi. Ehkä olen tullut vanhaksi ja kurttuiseksi1, mutta nyt jopa ne ruotujaot ja Lappalaisen hienosti ja varsin kattavasti esittelemät poliittiset kuviot vaikuttivat vallan mielenkiintoisilta. Vaikka Jumalan vihan ruoska toisaalta pitkästi tilanteen yleisemmän esittelyn, taustan ja syiden kartoittamisen ja syy-seuraus-suhteiden varaan rakentuukin, sen selkeästi mielenkiintoisinta antia tämän lukijan silmissä olivat kuitenkin ihmiskohtalot, yhden sortin case-esittelyt, jotka havainnollistivat ajan raakuutta ja raadollisuutta uniintunkeutuvalla tavalla. Jollain tasolla ne palauttivat mieleeni puoltatoista vuosisataa myöhempään aikaan sijoittuvat Vilhelm Mobergin siirtolaiseepoksen kuviot ja henkilöhahmot.Lappalainen kirjoittaa selkeästi ja asiallisesti. Aikalaislähteiden tekstit on varsin pitkälti ”käännetty” nykysuomeksi, vaikka henkilökohtaisesti joudun myöntämään repineeni hirmuiset määrät riemua aina alkuperäisiin kirjoitusasuihin törmätessäni. Kirjan lukeminen ei tunnu tieteellisen tutkimuksen lukemiselta, vaikka toisaalta fiktiovaihteellekaan ei missään vaiheessa onnistu kääntämään: minulle jäi jotenkin vähän artikkelimainen maku suuhuni, vaikka teksti ala- ja lähdeviittauksia vilisikin. Nykyään niin muodikkaasta intertekstuaalisuudestakaan ei ole säästelty: Lappalainen siteeraa ahkerasti aikalaislähteiden lisäksi mm. Topeliuksen Maamme kirjaa eikä Runebergin vanhaa kunnon ”Saarijärven Paavoakaan” unohdeta. Myös Suvivirsi aukeaa tämän kirjan lukemisen jälkeen vähän eri tavalla.

Katastrofi, jota kirja kuvaa, on varsin järkyttävä paitsi mittakaavassaan2 myös syntymekanismiltaan ja syiltään. Valtakunnan tehottoman oloinen sosio- ja talouspoliittinen rakenne tuntuvat olevan rahvaan huulilla vielä yli kolmesataa vuotta myöhemminkin, mutta tämä nimenomainen katastrofi taitaa mennä pitkälti luonnon armottomuuden ja arvaamattomuuden piikkiin. Auringonpilkut, tulivuorenpurkaukset sekä ns. pieni jääkausi hallaöineen yhdistettynä vielä tuolloin kovin tehottomaan maatalouteen johti katastrofaaliseen tilanteeseen, jota kruunu yritti yrittää ratkaista selkeästi heikolla menestyksellä. Olematon infrastruktuuri ei sekään tilannetta helpottanut: teitä ei ollut ja Suomi oli käytännössä eristyksissä niin kauan kuin Itämeri oli jäässä. Surkeiden sattumusten sarja johti koko Suur-Ruotsin valtakunnan kattavaan katoon, jota surkea maatalouspolitiikka ja ankara verotus3 vain pahensivat tilannetta, ja lopulta katovuosista vielä toipuilevan Ruotsin tappioon Suuressa Pohjan sodassa. Kruunua vastaan ei kuitenkaan ilmeisesti (avoimesti) puhuttu, vaan syy löydettiin aivan toisaalta: rahvaasta itsestään. Heidän kamalista synneistään oli Jumala vihastunut ja langettanut koko kansan päälle nälänhädän ja vitsauksia mm. irtolaisten levittämien tautien muodossa, kuten Raamatussakin kerrotaan.

Koko tilanteen näennäinen sattumanvaraisuus jää mietityttämään ainakin tätä lukijaa. Kirjailija Lappalainen Aamulehden edellä mainitussa haastattelussa toteaa: ”Nykyihminen on ihan yhtä huolissaan tulevaisuudestaan kuin 1600-luvun talonpoika.” Tämä ymmärrettävästi pitää enemmän kuin paikkansa, mutta kaltaiseni heikkohermoinen spekuloija vie pohdinnan pykälää edemmäs miettimällä, voisiko jokin kuvatun kaltainen tilanne olla mahdollinen myös nyky-yhteiskunnassa. Veikkailenpa, että tulevinakin öinä vietän aikaani sytytellen unipeltojeni ympärille tulia hallaa pois häätämään.

Jumalan vihan ruoska: Suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697 on erinomainen kuvaus maamme historiassa ainutlaatuisesta humanitäärisestä katastrofista. Minä olisin ollut valmis lukemaan vielä syvemmälle pureutuvan teoksenkin: Lappalaisen sinänsä mainio teos kun jää mielestäni hieman pintaraapaisuksi, vaikka pohjatietoni aiheesta olivat varsin kehnot. Toisaalta Lappalainen kirjoittaa mielenkiintoisesti, enkä lopulta voi sanoa olevani oikeasti pettynyt kirjaan: päinvastoin aion perehtyä aiempaa syvällisemmin Suomen oloihin ennen vuotta 1809 ja autonomiaa Venäjän vallan alla.

3/5


1) Kolmivuotiaani mukaan vanhat ihmiset pitävät tylsistä asioista, kuten esimerkiksi kirjoista, joissa ei ole kuvia.
2) Kirjan takakansi tiivistää näiden ns. suurien kuolonvuosien vieneen ”hautaan lähes kolmanneksen suomalaisista. […] Esimerkiksi Irlannin kuuluisa nälänhätä 1800-luvulla surmasi ’vain’ alle 12 prosenttia väestöstä.
3) Rahvaalta vietiin kirjaimellisesti tuhkat pesästä: sitä nimittäin tarvittiin, jotta saataisiin mustaruudin valmistukseen tarvittavaa salpietaria.

Mainokset