Martin: A Dance with Dragons

Alku: The night was rank with the smell of man.

Luin George R. R. Martinin A Song of Ice and Fire -sarjan viimeisimmän osan oikeastaan jo pari viikkoa sitten, mutta olen pähkäillyt aivo sauhuten, mitä järkevää pystyisin siitä kirjoittamaan. Toisaalta juonitiivistelmiä välttelevää tekstiä, jossa saa jotain uutta sanottua, on kovin vaikea kirjoittaa enää kirjasarjan tässä vaiheessa. Yritän kuitenkin.

Kun on lukenut sarjan aiemmat neljä osaa, tietää varsin hyvin, mitä A Dance with Dragonsilta sopii odottaa. Inhorealismissa piisaa, samoin kuin naisten ruumiintoimintojen ihmettelyssä. Martin kirjoittaa edelleenkin vakuuttavasti, eikä silläkään saralla juuri enää yllätä. Muualta tuttuun retoriikkaan saattaa törmätä yllättävässäkin paikoissa, kuten vaikkapa Melisandren julistaessa Stannis-kuninkaansa puheen päälle: ”One realm, one god, one king!” En tiedä, onko assosiaatio natsi-Saksaan millään muotoa perusteltu, mutta en ole siitä eroonkaan onnistunut pääsemään. Kaiken saastaisuuden, veren ja suolenpätkien keskellä George R. R. Martin onnistuu satunnaisesti yllättämään lukijan pilkahduksella absurdia huumoria, kuten eräässäkin taistelukohtauksessa A Dance with Dragonsin loppusuoralla:

The men of the Golden Company clambered through the merlons and raced along the wallwalks, shouting ”A griffin! A griffin!,” the ancient battle cry of House Connington, which must have left the defenders even more confused. 

Ympäri kirjasarjan maailmaa hajaantuneet henkilöhahmot luovat yhä edelleen jonkin sortin hankaluutta kirjan kokonaisuutta ajatellen. Hahmojen, joiden näkökulmasta tarinaa kerrotaan, määrä kun tuntuu kasvavan kasvamistaan: tässä kirjassa mokomia on jo huimat kahdeksantoista! Toki monisäikeinen tarina vaatii tätä, mutta jostain syystä jaksan aina kohottaa niskakarvani tämän aiheen äärellä. Nämä kertojahahmot eivät juuri tapaa toisiaan paria poikkeusta lukuunottamatta, mutta Martin onnistuu silti sitomaan heidät yhteen usein unien ja näkyjen välityksellä.

Kirja on hyvä, siitä ei ole epäilystäkään, ja kuljettaa pienen alkujunnaamisen jälkeen juonta mukavasti eteenpäin: A Dance with Dragonsin alkupuoli nimittäin sivuaa samanaikaisia tapahtumia, joista sarjan edellinen osa, A Feast for Crows, kertoo, mutta eri hahmojen näkökulmasta. Onnistuin saamaan kertakaikkisen yliannostuksen edellisosaa lukiessani kovin kaipaamistani Daeneryksestä ja Jon Snow’sta – niissä määrin, että olen valmis vaihtamaan suosikkiehdokastani valtaistuinpelin voittajaksi. Toisaalta A Feast for Crowsista jäi uupumaan Suuri Yllätysjärkytys tai kaksi1, joista taas A Dance with Dragonsista löytyi sopivasti.

Oletin kirjaan tarttuessani, etten jäisi odottamaan sarjan seuraavan osan ilmestymistä mitenkään henkeäni pidätellen.2 Keskeneräisiä kirjasarjoja lukiessa sitä kun usein joutuu epämukavaan tilanteeseen, jossa on täysin kirjailijan armoilla. En ollut kovin väärässä. Toki odotan The Winds of Winteriä, mutta en yhtä fanaattisesti kuin vaikkapa armas aviomieheni. Tahdon ehdottomasti tietää, kuka tai mikä Cersein avuksi saatu Strong Robert on, sillä nämä omassa päässäni ja internetin syövereissä kehittelemäni (salaliitto)teoriat alkavat näemmä puskea uniinikin, mutta muilta osin olen yllättävän zen koko odotteluaspektia ajatellen. Kai ajattelen myös jollain tasolla, ettei tällainen myöhäisherännäinen, joka on kuitenkin saanut ahmaista viisi kirjaa ilman kummempia odotteluita, ole oikeutettu vinkumaan odotteluaspektista alkuunkaan.

Kirjan kahteen osaan jaetun suomennoksen on määrä ilmestyä tänä syksynä nimellä Lohikäärmetanssi (Kirjava)

.3/5

 

1) Kuten vaikkapa juuri A Storm of Swordsin hääkohtaukset.
2) Tämä on sinänsä mainio seikka, että sarjan seuraava osa ilmestyy aikaisintaan ensi vuonna, enkä usko keuhkokapasiteettini arvostavan suuresti niin pitkää hengenpidätysoperaatiota.

Mainokset