Lupton: Afterwards

Kansikuva teknisistä vaikeuksista johtuen kirjailijan kotisivulta.

Alku: I couldn’t move, not even a little finger or a flicker of an eye. I couldn’t open my mouth to scream.

Myönnetään, myönnetään. Minä välttelen kirjoja, joiden aihealueet koen tipankaan verran ahdistaviksi. Torey Haydenin Aavetyttö oli järkyttävä enemmän kuin ahdistava, sillä kerronta ja näkökulma oli tavallaan ulkoistettu perheyksikön sisältä opettajalle. Sen sijaan Rosamund Luptonin kirja käsittelee erästä perhettä kohtaavaa suurta onnettomuutta perheen äidin näkökulmasta – ja kas, ahdistunut blogisti on valmis jatkamaan matkaansa kohti seuraavaa nidettä jo takakansitekstin luettuaan. Ystäväni onnistui kuitenkin lahjomaan minut tarttumaan kirjaan sillä verukkeella, että pitäisin kirjasta varmasti muilta osin, ja siitä olen hänelle erityisen kiitollinen.

Rosamund Luptonin Afterwardsin päähenkilö ja minäkertoja on tulipalossa pahoin vammautuneesta ruumiistaan irtautunut tietoisuus, joka pyrkii yhdessä samaan tilaan päätyneen teinityttärensä kanssa selvittämään, mitä koulutulipalossa lopulta tapahtuikaan. Minun maailmankatsomukseni ei sinänsä sulje pois henkiolentoja ja pientä astraalihuvimatkailua, kutsuttakoon mokomaa ilmiötä tässä yhteydessä vaikkapa sieluksi. Luptonin agnostinen lähestymistapa rajakokemuksiin ja kuolemanjälkeiseen elämään on oikeastaan varsin virkistävää vaihtelua. Sitä paitsi kirjan sieluaaveoliot ovat ruumiillisia kumppaneitaan inhimillisempiä kaikissa muissa suhteissa kuin mitä fyysiseen hahmoon tulee: heidän motiivinsa ovat selkeät ja käytöksensä perusteltua, mitä ei voi sanoa läheskään kaikista kirjan täysissä ruumiin voimissa olevista hahmoista.

Luptonin kerronta on kaunista ja sujuvasti soljuvaa. Ajoittain virkkeet ovat vähintäänkin töksähteleviä, mutta eivät kuitenkaan häiritsevyyteen saakka. Tyylillisesti tämä on sinänsä perusteltu valinta, että Gracen ja Jennyn aika on varsin tiukalla. Grace viljelee sitaatteja klassisesta brittikirjallisuudesta – juuri niitä samoja, joita itse muutama vuosi sitten luin Nortonin tiiliskiviantologioista. Koska tekstit, joihin viitattiin, ovat minulle enemmän tai vähemmän tuttuja, sain niistä kaiketi revittyä riemua hieman enemmän kuin sinänsä olisi ollut tarpeen. Lisäksi Lupton on Gracen suulla ripotellut pitkin kirjaa äitiyteen ja vanhemmuuteen liittyviä ajatuksia ja sutkautuksia, jotka meikämutsista löysivät sangen otollisen maaperän. En kuitenkaan tiedä, olenko omaksunut jotenkin kehnosti tämän äidin roolini, vai osaanko porskuttaa eteenpäin vaaleanpunaiset rillit nokallani vasta esikoiseni kolkuttaessa täysi-ikäisyyden portteja, mutta myönnettävä on, että kovin kliseisiä, sentimentaalisia ja siirappisia ne minunkin silmääni ovat, vaikka mukaan on ajoittain mahtunut ripaus (inho)realismiakin.

Motherhood isn’t soft and cosy and sweet, it’s selfish ferocity, red in tooth and claw.

Lupton johdattelee lukijaa sinänsä varsin taitavasti suuntaan jos kolmanteenkin kirjan aikana, mutta ei onnistu lopussa enää yllättämään. Tarina päättyy varsin ennalta-arvattavalla tavalla, mikä haittasi minua jostain syystä yllättävän vähän. Kai minä tahdoinkin, että henkilö, jonka olin kuvitellut tietynlaiseksi, jatkaisi samalla linjalla loppuun saakka. Sen sijaan kirjan konnan henkilöllisyys oli aivan liian helppo arvata, vaikka en aivan onnistunutkaan itse päättelemään, miten rikoksen ja rötöksen logistiikat ja alibit sun muut oli järjestetty.

Minä pidin kirjasta ihan todella. Täydellinen se ei ole, mutta tempasi, mokoma, minut mukaansa niin, että poltin lasten iltapuurotkin pohjaan, kun en voinut laskea kirjaa käsistäni tarpeeksi pitkäksi aikaa.Afterwards lähtee liikkeelle valitettavan hitaasti, ja pituudestakin olisi sietänyt vähän karsia. Olen kuitenkin mitä ilmeisimmin joko muuttunut tai muuttumassa sen verran sentimentaaliseksi höperöksi, että äitiyssiirappi ja kauniisti kirjoitettu kuvaus avioliitosta osuvat mutsimaaliin kuin nyrkki silmään. Pakkohan se Luptonin esikoisteos, Sisar, on tämän jälkeen lisätä lukulistalle.

Kirja on suomennettu nimellä Mitä jäljelle jää, ja sen on kustantanut Gummerus.

4/5

1) Tein pilteille paniikissa mikropuuroa ja laitoin kärähtäneet bioroskikseen, joten ei tarvitse soittaa lastensuojeluun. ;)
2) Enkä vähiten siksi, että ”vauvani” ei enää nuku pinnasängyssä, ole puhumaton ja passiivinen tahi muutenkaan vauvaisa. Ryökäle. Pian minullakin on kai teinejä nurkat täynnä!

Mainokset