Hayden: Aavetyttö

Alku: Pääkaupungista Falls Riveriin oli 244 kilometriä ja sieltä vielä 37 kilometriä Peckingiin. Välillä oli pelkkää laajaa, tasaista ja avaraa preeriaa, jonka katkaisi vain kulkemai päätie. Matkalla oli toki pikkukaupunkeja, joskin ”kaupunki” oli useimmille niistä turhan suureellinen nimitys. Niiden nimet olivat kuitenkin aina toiveikkaita: Harmony, New Marseilles, Valhalla. 

Aavetyttö on ensimmäinen Torey Haydenin kirja, jonka olen luettavakseni ottanut. Jostain syystä olen pienessä päässäni kuvitellut kirjojen olevan pahemman luokan sosiaalipornoa – ja vielä huonosti kirjoitettua mokomaa. Lopulta päätiin (yrittää) unohtaa ennakkoluuloni ja paikata aukon kirjasivistyksessäni. Yllätyin positiivisesti, kuten näissä hommissa tuppaa käymään.

Kirjan asetelma ei sinänsä ole silmittömän mielenkiintoinen, saati mukaansatempaava. Päähenkilö ja minäkertoja, lapsipsykologi/erityisopettaja/supersankaritar Torey Hayden, hylkää hetken mielijohteesta arvostetun työpaikkansa Washingtonissa ja muuttaa pikkukaupunkiin erityisopettajaksi. Luokan oppilaista eräällä, Jadie-tyttösellä, on enemmän ja vakavampia ongelmia, kuin saattaisi odottaa, ja – kuten arvata saattaa – opettaja-Torey on ainoa, joka kiinnittää niihin tarpeeksi huomiota, ansaitsee lopulta tytön luottamuksen, ja alkaa purkaa vyyhtiä pyrkien pelastamaan lapsen niiltä kamaluuksilta, joiden kohteeksi hän on joutunut. Tästä huolimatta luin yli puolet kirjasta saman päivän aikana, ja kaikesta kyynisyydestäni ja sinänsä paksusta nahastani huolimatta joudun myöntämään järkyttyneeni kirjan juonenkäänteistä useammin kuin kerran. Siinä sivussa kiitin muutamaakin entiteettiä siitä, etten ole kirjastossa tai kirjakaupassa töissä, sillä miten tällainen tositapahtumiin perustuva kirja pitäisi luokitella? Kuinkahan paljon tositapahtumiin perustuvia tapahtumia on kirjaversioon maustettu ja väritetty?

Seppo Raudaskosken suomennos on ajoittain hieman tökkivä, mutta kuvittelisin tämän johtuvan enimmäkseen alkutekstistä. Kaikesta huolimatta kerronta on enimmäkseen sujuvaa. Ajoittain Aavetyttö sortuu kliseisiin ja liikaan yksinkertaistamiseen, eikä suureksi kiukukseni tunnu erottelevan toisistaan satanismia ja saatananpalvontaa. Kirjan henkilöistä monella on suurempia tai pienempiä ongelmia sielunelämänsä tahi mielenterveytensä kanssa, sen toki ymmärrän, mutta siitä huolimatta en näe heidän ratkaisujaan tai käytösmallejaan uskottavina.

Jokin taso minussa jäi kaipaamaan tarinalle hieman enemmän yliluonnollista vivahdetta, mikä ymmärrettävästi ei sinänsä Haydenin kirjoitustyyliin ja genreen sopisi. Mörköjä ja demoneita pedataan niin paljon, että tämä lukija ainakin vähän pettyi, kun niitä ei lopulta sitten löytynytkään. Kuten niin monta kertaa ennenkin olen todennut1, on oikeastaan helpompi uskoa kaiken maailman mörköotuksiin kuin siihen, että ihminen voi olla niin kertakaikkisen paha ja julma toiselle ihmiselle – saati sitten lapselle!

Kaikkiaan olin Aavetyttö positiivisen yllättynyt. En vihannut sitä, vaikka oletin vihaavani. Myönnettävä toki on, että huomattavasti parempiakin kirjoja olen lukenut. En usko lukevani enempää Haydenin kirjoja, joskin osittain syy on siinä, että aihe liippaa kaltaistani sekopäätä hieman liian likeltä.

2/5

 

1) Joskaan en blogin puolella varmaan kertaakaan.
Advertisements