Kaukonen: Vihkivedet

Blogin kevättauko venähti karvan verran pitkäksi blogistille tuntemattomaksi jääneistä syistä. Lukeminen on jäänyt rikollisen vähälle ihan kaikilla saroilla: lapsetkaan eivät ole saaneet iltasatulukemistoon mitään uutta ikuisuuteen. Josko tämän pölyä keräämään jääneen luonnostekstin myötä päivityksiä alkaisi taas tulla.

Luin Katja Kaukosen Vihkivedet-novellikokoelman jo maaliskuun puolella, mutta en tähän päivään mennessä ole keksinyt, miten kuvailisin kirjaa tai lukukokemusta. Jotain kirjasta on kuitenkin mainittava, mutta miten voisin tehdä sille oikeutta edes karvan verran? Yritettävä sitä kai kuitenkin on.

Porilaissyntyisen (jee!) Kaukosen novellikokoelman tunnelma on maaginen ja unenomainen – ajoittain absurdikin. Henkilöhahmot ovat sopivan kummallisia ja yllättävänkin moniulotteisia, kun otetaan huomioon novellien säännönmukaisesti lyhyehkö pituus. Kirja on novellikokoelmien tapaan mahdollista hotkaista läpi nopeastikin, mutta niin tehdessään lukija tekee itselleen karhunpalveluksen. Kaukosen kieli on niin silmittömän kaunista, sanat sujuvasti soljuvia ja tarkkaan harkittuja, virkkeet tasapainoisia, että en omasta päänupistani saa ammennettua tarpeeksi väkeviä sanoja niitä kuvailemaan.

WSOY:n sivulla kirjasta kerrotaan: ”Lumovoimainen novellikokoelma antaa äänen vanhojen valokuvien hiljaisille pojille, hupakkomaisten siskojen ja vahvojen tätien varjostamille naisille.” Vanhojen valokuvien jännittyneen jäykkä tunnelma ja mustan ja valkoisen väliin piiloutuvat harmaan sävyt tulevatkin jollain tapaa kirjassa esiin.

Lukukokemuksesta muotoutui lopulta niin omalaatuinen, lähes pyhä kokemus, etten koe pystyväni sitä sen ansaitsemalla arvolla käsittelemäänkään – en siis edes yritä. Novellikokoelma voi tuskin koskaan olla aivan täydellinen, mutta Vihkivedet ei jää paljosta paitsi. Ehdottomasti lukemisen arvoinen teos.

4/5

P.S. Palaan kommenttien, tunnustuksien ja muiden pariin huomenissa.

Mainokset