Lappi: Oravan portaat.

Minä olen tavannut ylpeillä ärsyttävyyteen asti sillä, etten pääsääntöisesti pidä 1940-luvun jälkeen kirjoitetusta runoudesta. Olen säännönmukaisesti nyrpistellyt nenääni varsinkin tämän päivän suomalaisrunoilijoille uhraamatta montaakaan sekuntia tai silmäystä mokomille: eiväthän ne edes soinnuta runojaan, kurjat! Kuten arvata saattaa, viimeistään kirjablogiharrastuksen myötä olen saanut syödä pääni sanani moneen kertaan – viimeksi tarttuessani Arto Lapin runoteokseen Oravan portaat. Olin niin kovin varma, etten pitäisi mokomasta, mutta toisin kävi.

Oravan portaat on kaikkiaan varsin miellyttävä runokokoelma. Runot ovat lyhyitä, yksinkertaisia ja leikkisiä olematta kuitenkaan lapsellisia tai lapsekkaita. Muodoltaan ne ovat pitkälti haikuja ja tankoja, mikä särähti yllättävän vähän silmääni: minä kun (taas kerran aiheetta) pelkäsin kiinnittäväni liikaa huomiota tähän ja alkavani laskea tavuja kesken runon. Runoissa eletään hetkessä, huomataan niin isot kuin pienetkin seikat – paremman ilmaisun puutteessa ollaan vain niin kertakaikkisen läsnä.

Ei järjen häivää 
taas tekemisissäni,
mutta onneksi 
ei sinunkaan: ansaitsimme
siis tänäänkin toisemme.
 

Oravan portaita kavutessa törmää muutamaan helmeen, mutta toisaalta valitettavan moni runo sujahtaa ainakin tämän lukijan pään läpi jättämättä mitään jälkeä itsestään. Kun pari päivää lukutempauksen jälkeen yrittää saada järkeviä sanoja naputeltua näytölle, ei oikein osaa sanoa mitään. Minä pidin Lapin kielestä ja runoista, joistain jopa ihan pakahtumiseen asti, mutta jotenkin kokonaisuus jätti minut vähän kylmäksi. Tai ei ehkä kylmäksi vaan pikemminkin haaleaksi. Aion silti lukea Lapin teoksia jatkossakin. Josko niistä keksisin jotain sanottavaakin.

3/5

Mainokset