Ahonen: Meduusa

Alku: Ne tulevat taas. Ne hyppivät silmille kunnes vajoan itseeni ja katona kaukaisuuteen.

Markus Ahosen Meduusa on ensimmäisiä lukemiani kotimaisia dekkareita: syystä tai kolmannesta olen tähän asti pitäytynyt lähinnä ruotsalaisessa rikoskirjallisuudessa. Tämä osaltaan johtunee siitä, että tunnen Tukholman paremmin kuin Helsingin: Meduusankin kohdalla tulin huomanneeksi, että pääkaupunkiimme ehkä kannattaisi tutustua hieman Monopoli-lautaa enemmän. Ei sillä, etteikö kirjaa olisi pystynyt varsin mainiosti lukemaan, vaikka suurinta osaa tapahtumapaikoista en kartalle osaa sijoittaakaan.

Meduusa etenee vauhdikkaasti ja on tunnelmaltaan ajoittain melko novellimainen. Poliisipuolella vaikuttavat henkilöt jäävät vähän enemmänkin pinnallisiksi ja osin kliseisiksikin: osaako joku vinkata minulle dekkarin- tahi muun rikosromaanin, jossa päähenkilöpoliisin perhesuhteet ja avioliitto eivät olisi enemmän tai vähemmän päin prinkkalaa? Sen sijaan murhaajan ja tämän pelinappuloiden hahmoissa on syvyyttä ehkä jopa enemmän kuin alle 150-sivuiselta kirjalta voisi odottaakaan. Itse tulin kiinnittäneeksi huomiota taas kerran siihen, miten huvikseen tappava hirviö olisi huomattavasti pelottavampi pahis kuin tiettyä päämäärää tavoitteleva, tarka(hko)sti määriteltyä agendaa ajava henkilö, jonka teot ovat vähintäänkin jollain kieronpuoleisella tavalla lähes oikeutettuja.

Ahonen kirjoittaa sujuvasti ja melko puhekielisesti. Dialogi on paikoin vähän liiankin luonnollista (ts. ei-standardikielistä) minun makuuni. Pieniä, satunnaisia kielivirheitä ainakin minun lukemaani e-kirjaversioon on jäänyt pilkutuksen ja yhdyssanojen sekaan, mutta mistään kovin häiritsevästä virheilystä ei ainakaan minun mielestäni ole kyse. Allekirjoittanutta melkeinpä houkuttaisi selata Meduusa läpi myös englanniksi nähdäkseni, miten sukupuolispesifien yksikön kolmannen persoonan pronominien kanssa on toimittu tietyissä kohdissa, jotka suomennoksessa tuntuivat hieman tökähteleviltä.

Vuonna 2006 Kouvolan dekkariromaanikilpailun 3. sijan itselleen napannut Meduusa on kelpo dekkari luettavaksi. Pienet puutteet selittyvät pitkälti kirjan pituudella – tai siis sen puutteella. Vangitseva ja nopeatempoinen tarina söi pari tuntia ainakin meikämutsin yöunista, kun en malttanutkaan laskea lukulaitetta käsistäni ennen kirjan loppumista, vaikka tarkoitus oli lukaista vain ensimmäinen luku.

 3/5

Mainokset