Tolkien: Hobitti

Alku: Kolossa maan sisällä asui hobitti. Kolo ei ollut niitä inhottavia likaisia ja märkiä koloja jotka ovat täynnä madonpäitä ja haisevat ummehtuneelta, eikä myöskään kuiva, paljas hiekkainen kolo jossa ei ole paikkaa missä istua eikä mitään mitä syödä. Sanalla sanoen, se oli hobitinkolo, mikä merkitsee mukavuutta.

 

J. R. R. Tolkienin Hobitti eli Sinne ja takaisin ei ole minulle millään muotoa uusi tuttavuus. Kuten olen (luultavasti useampaan otteeseen) jo maininnutkin, tutustuin teokseen jo alakouluikäisenä, joskin silloin näpeissäni oli vanhempi suomennos Lohikäärmevuori eli erään hoppelin matka sinne ja takaisin Tove Janssonin ihastuttavan muumimaisilla kuvituksilla. Tosin melko uudelta lukukokemukselta kirja tuntui, sillä äkkiseltään arvioiden en ole sitä suomeksi lukenut sitten rippikoulukesän, josta tänä vuonna tulee kuluneeksi yksitoista (!) vuotta.

Hobittia tavataan kritisoida Tolkienin Keski-Maa-sarjan tylsimmäksi osaksi. Itse en tätä väitettä allekirjoittaisi. Hobitti on lastenromaanina täysin eri genreä kuin ns. korkeaa fantasiaa edustava loppusarja. Sitä paitsi kukaan Silmarillioniin ja Keskeneräisiin taruihin tarttunut ei voi tosissaan väittää Hobittia sarjan haukotuttavimmaksi osaksi – vai olenko väärässä? Sitä paitsi minä pidän kovin Hobitin lapsellisemmasta kielestä, hahmoista ja juonenkäänteistä. Eri asia sitten on, pidänkö niistä enemmän, vähemmän vai yhtä paljon kuin esimerkiksi Tarun Sormusten Herrasta paatoksesta. Vaikka Hobitissa ja kuuluisassa jatko-osatrilogiassa on paljon samoja hahmoja ja kansoja, nämä esitetään useimmissa tapauksissa kovin eri valossa. Tosin Tolkienin oma, menneisyyttä ihannoiva ajatusmaailma siintää läpi myös Hobitissa, joskaan ei aivan yhtä selvästi kuin jatko-osassa, mutta yhtä paatoksellisena kuitenkin.

Henkilökohtaisesti pidän enemmän Tove Janssonin kuvituksista, vaikka ymmärrettävästi Tolkieninkin versioita ihastelen. Tolkienin Kirjeet luettuani olen enenevissä määrin pohdiskellut, mitä kirjailija mahtoi Janssonin kuvituksesta pitää. Mielestäni (ja ilman kovin kattavaa perehtymistä aiheeseen) Janssonin ja Tolkienin kuvitukset ovat kuitenkin jollain tapaa kovin samanhenkisiä, ja arvelisin Tolkienin pitäneen Janssonin kuvituksesta ja vihanneen alkuperäistä suomennosta, jossa hobiteista tuli hoppeleita ja niin edelleen.

Tämän sortin fanaattinen tolkienisti ei voi olla antamatta kirjalle täysiä pisteitä – tai oikeastaan voi: Aiemmin olen pitänyt kirjaa nelosen arvoisena, mutta jostain syystä se nyt kolahti täyden vitosen edestä. Syytän tästä enimmäkseen kirjan ensimmäisen kolmanneksen pohjalta tehtyä elokuvaversiota, joka oli aikamoinen antikliimaksi, jossa oli sitä paitsi hirmuinen asiavirhe: Klonkulla on kuusi hammasta, ei yhdeksän. Oli miten oli, leffaan verrattuna kirja on varsin viihdyttävä ja mielenkiintoinen. Josko tätä parin vuoden kuluttua pääsisi lukemaan jo lapsillekin…

5/5

Mainokset