Utrio: Vaskilintu

Alku: – Pääse pieni pintehestä, sikiö syvästä suosta!
Anoppi sihisi lapsenpäästöloitsua. Hänen äänensä oli ikävystynyt ja ilmeensä välinpitämätön. Pulskan uuhen karitsointi sai anopin manaukseen enemmän intoa kuin vähäverisen miniän vaivalloiset yritykset saattaa maailmaan elävä lapsi.
 

Kaari Utrio ei ollut minulle aivan uusi ja tuntematon tuttavuus. Muistan lukioikäisenä selailleeni läpi hänen teoksiaan, joita äitini tuolloin kiikutti kirjastosta kotiin selkä vääränä, mutta en intoutunut niitä kuitenkaan lukemaan. Historialliset romaaniromanssit tuntuivat kai tylsiltä fantasiafanin mielestä. Oli miten oli, pohtiessani kirjailijoita Koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013 -haasteeseen, Utrio oli ensimmäisten listalle päätyneiden joukossa. Pidänhän minä Diana Gabaldoninkin historiallisesta hömpästä, miksen siis kotimaisesta vaihtoehdosta?

Vuonna 1992 alkujaan ilmestynyt Vaskilintu sijoittuu 1000-luvun alkuun, jolloin kirjan useamman aliaksen alla kulkemaan päätyvä päähenkilö kiertää käytännössä koko Euroopan. Kuten arvata saattaa, nainen on uskomattoman kaunis, viisas ja omaapa mokoma vielä yliluonnollisia kykyjäkin: Terheniksi nimetty suomalaistyttö kun on manaaja, verenseisauttaja ja osaa tarvittaessa loitsia esiin usvan vihollisia hämäämään. Kuten tämän genren kirjoissa usein käy, päähenkilöstä muotoutuu kaikin puolin hieman liian täydellinen hahmo. Toki Terhenillä on puutteensa ja vikansa, mutta hahmo jää kaikesta huolimatta hieman ontoksi. En kuitenkaan voi turhia nipottaa historiallisten romanssien kliseistä, sillä Terhenin rakkauden kohde on kaikkea muuta kuin viisas ja komea.

Minä nautin suunnattomasti lukiessani elämästä (enimmäkseen) esikristillisessä Suomessa ja Ruotsissa. Myös idän kirkkoon liittyvät käytännöt kiinnostivat kovin, mutta kirjan loppua kohden voimistunut katolinen vaikutus sai minut haukottelemaan. Ylipäätään kirjan viimeiset pari-kolmesataa sivua vaikuttivat jotenkin hätäisesti kokoon kyhätyiltä, muuta tarinaa merkityksettömämmiltä, ontommilta ja irtonaisemmilta. Toki kyseessä saattaa olla yksinkertaisesti edellä mainitsemani kiinnostuksen puute katolisen kirkon vaikutuspiirissä pönöttäneiden frankkien, saksien ja kumppaneiden asioihin.

Kaari Utrion teoksesta tuskin voi kirjoittaa viittaamatta edes ohimennen romantiikan lihallisempaan puoleen. Olin (positiivisesti) yllättynyt siitä, miten vähän seksikohtauksia Vaskilinnussa oli. Silmiini ja korviini kantautuneiden kommenttien perusteella nimittäin oletin, että Utrion teokset vilisisivät juuri niitä inhoromanttisia kohtaamisia kliseisine kiertoilmaisuineen. Ei sillä, ettenkö olisi pyöritellyt silmiäni kiharaisille kolmioille, kupeita polttaville tulille ja muille vastaaville ihan tarpeeksi.

Kaikkiaan pidin kirjasta enkä pidä mitenkään mahdottomana ajatusta siitä, että lukisin enemmänkin Utrion teoksia. Utrio kirjoittaa hyvin ja hänen tekemänsä taustatyön määrä on uskomaton. Hahmot ovat uskottavia, joskaan eivät mielestäni välttämättä aivan realistisia. Kirja olisi ansainnut pykälää paremman arvosanan, ellei loppu olisi ollut niin äklöttävän onnellinen (sanokaa mitä sanotte sulkeutuvista ympyröistä) ja ellen olisi menettänyt mielenkiintoani aivan näissä määrin loppusuoralla.

3/5

Mainokset