Day: The Hobbit Companion

Alku: It came into being on a certain fateful summer afternoon in Oxfordshire in 1930. It was not exactly an invented word, but nobody had ever really used it in quite the way Professor J. R. R. Tolkien did when he scribbled it down on a scrap of paper in his study at Number Twenty Northmoor Road in suburban Oxford.

David Dayn kirjoittama ja Lidia Postman kuvittama The Hobbit Companion tarttui matkaani naurettavaan kolmen euron hintaan eräällä alkusyksyn kirpputorikierroksella – joka oli muiltakin osin varsin onnistunut, sillä löysin myös kahdet talvikengät esikoiselleni samaisella kertaa ihan yhtä naurettavaan hintaan. Arvoin jokusen sekunnin kirja kädessäni, sillä aiemmat kohtaamiseni David Dayn kanssa eivät ole olleet yksinomaan positiivisia, mutta päätin lopulta, että tuohon hintaan olen valmis antamaan anteeksi pieniä erehdyksiä ja suoranaisia virheitä tekstissä. Sitä paitsi kirjan takakansi kuulosti vähintäänkin houkuttelevalta lupaillessaan: ”Exploring the brilliant web of verbal hocus-pocus that J.R.R. Tolkien delightedly spun in THE HOBBIT and THE LORD OF THE RINGS, [Day] reveals the myriad crafty puns and riddles, hidden meanings, and mythical associations beneath the saga’s thrilling surface.” Mikäpä sen mielenkiintoisempaa!

Päädyin kuitenkin pettymään – en silmittömän karvaasti, mutta kuitenkin. Asia on sinänsä ihan mielenkiintoista, ja Day yhdistää suurimpia kiinnostuksekohteitani (Tolkien ja etymologia) kohtuullisen onnistuneesti, mutta lukukokemukseni jäi siitä huolimatta kovin pinnalliseksi. Löysin toki loputtomalta tuntuvien sanalistojen seasta mielenkiintoista tietoa: ajatus Klonkusta yhden sortin zombiena oli minulle uusi, mutta erinomaisen osuva, ja hobittien ja anglosaksien väliset yhtäläisyydet hykerryttivät minua kovin pari esimerkkiä mainitakseni. Mielestäni Day olisi kuitenkin voinut nähdä hieman enemmän vaivaa ja selittää taustoja laajemmin esimerkiksi Englannin (muinais)historiaan liittyen, mutta ennen kaikkea selventää merkintöjään, jotka tuntuivat olevan täysin päätöntä nuolihässäkkää vailla logiikan häivääkään. Tässä yhteydessä minun on toki myönnettävä, etten ole yliopistoaikanani perehtynyt kovinkaan paljoa kielihistoriaan ja/tai etymologiaan, joten en ole perillä alan standardoiduista merkintätavoista, mutta tuskin ovat kaikki muutkaan kirjaan tarttuvat.

Lidia Postman kuvitus jätti niin ikään hieman hämmentävän jälkimaun. Toisista kuvista – kuten Klonkusta, lohikäärmekuvista ja maisemista – pidin kyllä, mutta inhimillisempiä hahmoja, hobitteja, kääpiöitä ja Gandalfia, pidin liian lapsellisesti kuvattuina. Yleisesti ottaen kuvista jäi vähän mitäänsanomaton maku. Välillä tuntui siltä, että kuvituksella pyritään paikkaamaan tekstin monia puutteita ja heikkouksia.

Pienenä kuriositeettina mainittakoon, että kirjassa käsitellään myös hyvin lyhyesti Tarun Sormusten Herrasta nimistöä, lähinnä juuri hobittijoukkion osalta, vaikka kirjan nimi vähän muuta antaakin ymmärtää.

Olen varsin tyytyväinen siihen, että löysin kirjan puoli-ilmaiseksi kirpputorilta enkä päässyt lähellekään viidentoista punnan alkuperäishintaa, joka on painettu takakanteen. Välillä nimittäin tuntui, että tuo kolme euroakin oli suoranainen ryöstö. Kaikkiaan kirjasta jäi käteen vain tunne, jota kuvaamaan keksin vain sanan plääh. (Onko plääh-ikäs sana?) Sama pätee muuten myös Hobitti-elokuvatrilogian ensimmäiseen osaan. Plääh.

2/5

Advertisements