Gabaldon: An Echo in the Bone

Alku: The pirate’s head had disappeared. William heard the speculations from a group of idlers on the quay nearby, wondering whether it would be seen again.

An Echo in the Bone (suom. Luiden kaiku, Gummerus) on Diana Gabaldonin Outlander-sarjan seitsemäs ja uusin osa. Olen ahminut koko sarjan muutamassa kuukaudessa, joten voisi ehkä olettaa minun olevan nyt, lähes vuosi ennen seuraavan osan ilmestymistä, vuoroin epätoivoisessa (VUOSI!) ja vuoroin euforisessa (ihana, ihana, ihana tarina!) tilassa. Tuo oletus ei kuitenkaan pitäisi paikkaansa, sillä minun tunnelmani ovat melkoisen mitäänsanomattomat. Lukukokemustani An Echo in the Bonen parissa kuvaa nimittäin parhaiten tämä eri asiayhteyttä varten luotu kuva:

kuva 9GAGistä

Kirjan alku onnistui tempaamaan minut mukaansa, mutta tämä ilo oli vain hetkellistä. Jamien jälkikasvu oli tylsistyttää minut tolkuttomaksi toilailuillaan, ja koin kirjan kärsivän kovin pirstaleisesta kerronnasta. Gabaldon tuntuu kärsivän samasta oireyhtymästä kuin George R. R. Martin A Song of Ice and Fire -sarjansa kanssa, sillä ensimmäisen kirjan ainokainen kertoja (vieläpä minä-kertoja!) Claire on saanut rinnalleen tolkuttomalta tuntuvan joukon hahmoja, joiden näkökulmasta tarinaa niin ikään seurataan. Jamie, Brianna, Roger, Jem, Ian, William ja Lordi John toki ovat tarinan kannalta tärkeitä eikä heidän vaiheitaan voi muilla tavoin oikein lukijalle välittää, mutta kahdeksan näkökulman ratkaisu tuntuu hieman liioitellulta.

Ylipäätään sarjan huomio tuntuu kääntyvän enenevissä määrin pois Clairesta ja Jamiesta, mikä on sääli ja surku. Ellei Diana Gabaldon olisi useammassakin yhteydessä (joista yhtään en tähän hätään keksi siteerattavaksi) luvannut sarjan kahdeksannen kirjan keskittyvän vanhaan pariin, saattaa olla, etten kokisi sen lukemiseen olevan mitään kiirettä. Toisaalta (kuten jo aiemmin olen maininnutkin) en ole ihan hirveän innoissani pääparin ikääntymisestä. On karvan verran vaikea samaistua tuplaten itsensä ikäiseen sankarittareen, ei sille kai mitään mahda. Sitä paitsi luin kuvausta Jamien silmälasienostomatkalta hieman huonossa kohtaa: poikani katseli samalla Late Lammasta (Shaun the Sheep), jonka punatukkaisen farmarin pitkähiuksisena versiona tuppaan nykyään Jamien näkemään, kuten blogin Facebook-sivulla jo kauhistelinkin.

kuva shaunthesheep.comista

Kaikesta huolimatta Gabaldon kirjoittaa yhä edelleenkin varsin kelvollisesti, eikä tarinassa itsessään ole juuri nokan koputtamista. Tai noh, itse olisin ehkä venyttänyt kirjan loppua, jossa kaikki tuntuu menevän mönkään. Varsin vähällä angstilla selvittiin uskomattomista vastoinkäymisistä, sanonpa vain. Valitettavasti sarja tuntuu junnaavan samoissa juonen kuvioissa ja käänteissä jämähtäen kohtuullisen keskenkertaiselle tasolle. An Echo in the Bone on ihan luettava kirja, mutta minä myönnän odottaneeni siltä enemmän. Toivottavasti ensi syksynä ilmestyvä Written in My Own Heart’s Blood (aika hirviöpitkä nimi!) on paria edeltäväänsä osaa parempi.

3/5

Mainokset