Miettinen: Taivaallisia vieraita. Kristillinen enkeliperinne Suomessa.

Alku: Auto on runttaantunut aika pahasti tiepuolessa kasvavaa koivua vasten. Romussa on kuitenkin eläviä sisällä, sillä vääntyneitä ovia yritetään saada auki. Jonkin ajan kuluttua huomataan, että onnettomuudessa oli mukana myös se ja se julkisuuden henkilö. Hän on – ihme kyllä – selvinnyt rytäkästä vain muutamalla mustelmalla. Romujen seasta noustuaan hän kommentoi tapahtunutta kysyjälle: ”Oli enkeleitä mukana.”

Esko Miettisen Taivaallisia vieraita: Kristillinen enkeliperinne Suomessa on sangen mukaansatempaava opus meille, jotka enkeleiden olemusta olemme koskaan pohtineet. Tekosessaan Miettinen nimittäin käsittelee enkeleitä kattavasti niin suomalaisen kansanperinteen kuin (Suomen evankelis-luterilaisen) kirkon käytäntöjen ja oppienkin kannalta. Mukaan mahtuu vanhemman perinteen lisäksi niin enkeliköyhän 1900-luvun järjestelmällinen enkeleiden unohtaminen kuin näkymättömän maailman ja dualismin uusi nousu, jota parhaillaan elämme.

Miettinen kirjoittaa vallan mainiosti ja mukavasti. Vaikka kirja käsittelee uskoa varsin seikkaperäisestikin, se ei silti sorru saarnaamaan – noh, ainakaan paljoa. Taivaallisia vieraita on kuitenkin kirjoitettu selvästi luterilaisesta näkökulmasta: muihin kirkkokuntiin ja New Age -enkeleihin viitataan, mutta niihin ei juuri uppouduta, mikä on sinänsä sääli. Toisaalta Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistosta poimitut enkelikertomukset ovat kirjan ehkä mielenkiintoisinta antia; niistä olisin niin ikään lukenut mielelläni enemmänkin.

Kirjaa lukiessani tunsin pienen pistoksen sydämeni seudulla hoksattuani, että minäkin olen jämähtänyt ajattelemaan enkeleitä tämän tekstin kuvituskuvan tapaan lapsina tai vaihtoehtoisesti mummulan kamarin seinällä olleen suojelusenkelikuvan mukaisena vaaleatukkaisena naisena. Raamatussahan enkelit ovat nimenomaan taivaallinen sotajoukko, eivät laisinkaan pulleita pikkulapsia tai yöpaidassa ympäriinsä liihottelevia naisia. Suojelusenkelikulttia, jota maassamme edistetään juurikin sen nimenomaisen suojelusenkelinkuvan ja ”Maan korvessa kulkevi”-sanoilla alkavan lastenvirren avulla, Miettinen käsittelee pitkältikin. Ylipäätään nautin suunnattomasti lukiessani Miettisen pohdintoja siitä, miten enkelit yhdistetään lapsiin, sillä kuten kirjailija asian ilmaisee: ”Raamatussahan enkelit eivät ole mitenkään erityisesti lasten juttu” (s. 89). Niin vain silti minun lastenikin kamarissa olla möllöttää taulu suojelusenkelistä ja kahdesta lapsesta, eikä poikanen suostu illalla nukkumaan ilman enkelilaulua.

Kirjan loppumetreillä Miettinen ennustaa enkeleille uutta tulemista luterilaisen(kin) kirkon piirissä. Jään mielenkiinnolla seuraamaan, miten vauhdilla sekularisoituva kansankirkko enkeleihin jatkossa suhtautuu. Pahoin pelkään, että enkelit tuovat nykymaailmankatsomukseen huonosti istuvan näkymättömän maailman eri voimineen liiaksi mukaan kuvaan, mikä puolestaan johtaisi juuri sellaisiin opillisiin keskusteluihin, joita Suomen evankelis-luterilainen kirkko nykyään tuntuu pyrkivän välttämään.

Oli miten oli, kirja on vallan mainio luettava, joskaan sitä ei pesunkestäville ateisteille voi suositella: täysin objektiiviseen esitykseen kirja ei pääse, muttei toisaalta siihen suuntaan pyrikään. Minuun kirja kuitenkin upposi kuin sula veitsi voihin.

4/5

(Ja lisäksi yksi salainen lisäpiste siitä, että Miettinen mainitsee Tolkienin.)

Taivaallisia vieraita on blogiinsa saanut myös ainakin Amma.

Advertisements