Harris: Fatherland

Alku: Thick cloud had pressed down on Berlin all night, and now it was lingering into what passed for the morning. On the city’s western outskirts, plumes of rain drifted across the surface of Lake Havel like smoke.

Robert Harrisin Fatherland (suom. Kolmannen valtakunnan salaisuus, Otava) on tismalleen sellainen kirja, joita kaltaiseni toisesta maailmansodasta kiinnostunut entäjossittelija tahtoo luettavakseen. Romaani levittää lukijansa silmien eteen henkeäsalpaavan yksityiskohtaisen ja tarkan kuvauksen siitä, miltä 1960-luvun Eurooppa olisi saattanut näyttää, mikäli toinen maailmansota olisi päättynyt toisin: Natsien Kolmas valtakunta vasallivaltioineen käsittää käytännössä koko Euroopan Atlantin rannikolta aina Uralille saakka – poikkeuksena piskuinen, neutraali Sveitsi. Saksan valmistautuessa Hitlerin 75-vuotissyntymäpäiväjuhlallisuuksiin Yhdysvaltojen presidenttinä toista kautta havittelee Joseph P. Kennedy, kun taas Britanniaa hallitsee kuningas Edward kuningatar Wallis rinnallaan – muutamia herkullisia yksityiskohtia mainitakseni.

Fatherland on hyvin kirjoitettu rikostarina, jonka yksityiskohdat saavat satunnaisesti unisen äitilukijan niskakarvat nousemaan pystyyn. Tarina etenee sujuvasti, ja kirjailija onnistuu kertomaan vaihtoehtoishistoriansa lähes huomaamatta sen lomassa ikään kuin kiinnittämättä siihen sen kummempaa huomiota. Todellisuudessa Harrisin tekemän taustatutkimuksen määrä on väkisinkin tajunnanräjäyttävä: näin hyvin kirjoitettua entä jos -skenaariota ei voi kirjoittaa puolihuolimattomasti faktoja ja ”faktoja” ilmaan heitellen.

Harrisin hahmot ovat uskottavia, inhimillisiä ja monipuolisia. Fatherlandin Saksassa sodanaikaiset kauheudet ovat kyllä tiedossa, mutta niistä ei puhuta eikä niitä – ymmärrettävästi – tahdota toisaalta uskoakaan. Vaikka uusi, lähes täysin kansallissosialistisen puolueen kasvattama sukupolvi toisaalta marssiikin eteenpäin kyseenalaistamatta käskyjään, kirjailija onnistuu kirjoittamaan heistäkin inhimillisiä: Pikkupoika, joka antaa isänsä SS:n käsiin, lohduttaa isäänsä kertomalla hänen parantuvan kyllä, kunhan antaa SS:n hoitaa hommansa, minkä jälkeen tämä pääsisi takaisin kotiin asumaan.

Hymähdin itsekseni päähenkilön, Xavier Marchin nimelle pohtiessani, onko kirjailija tahtonut alleviivata entisestään kirjassa(kin) esiintynyttä saksalaisten marssimusiikkia kohtaan tuntemaa rakkautta, mutta eiköhän tuo lähestymistapa ole karvan verran turhan kaukaa haettu. Kuten epilogissa mainitaan monet hahmoista (Heydrich, Nepe, Globocnik, Luther jne.) ovat oikeastikin olleet olemassa, mutta samaan tapaan kuin muussakin kirjassa historiaa on muunneltu sangen vapaasti vuodesta 1942 eteenpäin.

Kirjan viimeisen sivun klikattuani pois näytöltä mielessäni oli kaksi kysymystä. Ensinnäkin hämmästelin, miten pienestä kaikki lopulta onkaan kiinni? Mikäli Saksa olisi voittanutkin ne muutamat, kriittiset taistelut 1940-luvun alkuvuosina, kylmä sota olisi luultavasti käyty Saksan ja Yhdysvaltain tukeman Neuvostoliiton välillä, kuten kirjassa esitetäänkin. Toinen, vähintään yhtä paljon mielessäni pyörinyt kysymys kuuluu yksinkertaisesti: Miten ihmeessä ole lukenut tätä aiemmin?

5/5
Advertisements