Hawking: Ajan lyhyt historia

Alku: Tähtitieteen yleisöluennolla eräs tiedemies (mahdollisesti Bertrand Russell) kertoi kuulijoille, miten Maa kiertää Aurinkoa ja Aurinko puolestaan kiertää suurta, Linnunradaksi kutsuttua tähtijoukkoa. Luennon päätyttyä takarivin pieni mummeli pyysi puheenvuoron. ”Tuo mitä kerroitte on täyttä soopaa”, mummeli sanoi. ”Maapallohan on litteä levy, jota suunnaton kilpikonna kantaa selässään.”

Stephen Hawkingin Ajan lyhyt historia ei fyysisenä objektina ole laisinkaan niin pelottava kuin voisi kuvitella. Vasta edesmennyttä Neil Armstrongia mukaillen voisin ehkä sanoa kirjan lukemisen olevan pieni askel blogosfäärille, mutta sangen suuri kaltaiselleni humanistille. Liekö kyseessä onnenkantamoinen vai silkka tiedostamaton ennakkoviisaus, mutta minä luin teoksen kuvitetun laitoksen. Kuvitus avasi ja selvensi ajoittain hankalaksi käyvää asiaa hienosti, ja joudun myöntämään, että kirja oli kauhukuvistani huolimatta yllättävän helppotajuinen.

Mitään sinänsä uutta ja mullistavaa en kirjasta saanut irti. Kaiken käsitellyn olin jo lukenut tai kuullut jossain muodossa, mutta kaikkialta tulvivan tiedon maailmassa oli hienoa saada tieto uudelleen selkeässä paketissa – toisin sanoen yksissä kansissa. Moni asia selveni huimasti Hawkingin erinomaisen tekstin ansiosta: sillä miehellä on sana hallussaan niissä määrin, ettei teksti kärsi mainittavasti edes käännösprosessin aikana. Suomentajallakin (nyt jo edesmennyt Tiede-lehden toimittaja Risto Varteva) on toki varmasti vaikutusta asiaan. Oli syy sitten missä tahansa, Ajan lyhyt historia valottaa maailmankaikkeuden synty- ja toimintamekanismeja hienovaraisesti, helppotajuisesti ja samaan aikaan perusteellisesti.

Jo kirjaa kirjaston hyllystä kurkottaessani tiesin, että kirjan minulle mielenkiintoisinta antia tulisi olemaan sen seuraaminen, miten Hawking yhdistää Jumalan tieteeseen. Vaikka Hawking sittemmin on hylännyt ajatuksen Jumalan tarpeellisuudesta maailmankaikkeuden synnyssä ja säätelyssä, tässä kirjassa Jumala vilahtelee vielä ahkerasti taustapirun roolissa. Vaan mistä Jumalaa sitten kirjan perusteella tulisi etsiä? Singulariteetistako kenties, vai ehkä sittenkin maailmankaikkeuden symmetrisyydestä? Löytyisikö Luoja Big Bangin takaa vai vaaditaanko mokomaa laisinkaan? Se jääköön kunkin lukijan ja – noh, etsittävän itsensä väliseksi asiaksi. Minä tahdon kuitenkin huomauttaa, että mystinen maailmankaikkeuden perimmäinen teoria, yhtenäisteoria, kuulostaa minun korvaani sangen jumalaiselta. Ensinnäkään sen paikkansapitävyyttä ei pystyttäisi koskaan varmasti todistamaan. (Kuulostaako tutulta?) Toisekseen, Hawkingin mukaan tämä teoria olisi vastuussa ihmisten näennäisen vapaasta tahdosta – tai pikemminkin sen puutteesta. Predestinaatio-oppi sikseen, myönnän, että tällaisen teorian keksiminen olisi ihmisjärjen riemuvoitto ja askel kohti kuolemattomuutta – tai lähemmäs Jumalaa, jos ajatusleikki sallitaan.

Jätetään tämä aihe sikseen, jottei homma ala käydä liian syvälliseksi.

Ajan lyhyt historia on ansainnut klassikkoasemansa. Se on hyvin kirjoitettu tiiliskivi, joka kuitenkin on tiivis paketti jokseenkin ihan kaikesta. Kaltaiseni koomaava ja imetysdementiasta kärsivä kotiäiti pystyy humanistimenneisyydestään huolimatta lukemaan sen – vaikka sitten luku kerrallaan samalla, kun pyrkii laittamaan taaperon aikaansaamaa entropiaa, epäjärjestystä kotona kuriin – ja vielä saamaan siitä jotain irtikin. Sain kirjaa lukiessani idean jos toisenkin omiin kirjoitusprojekteihini, ja kyllähän tämän sortin asioiden opiskelu pienentää kummasti kynnystä tarttua ns. kovaan tieteiskirjallisuuteen, jos ei mitään muuta.

Sitä paitsi ikisotkuisessa kodissa pyörivää ihmistä lohduttaa suuresti, kun saa lukea Oikeasti Viisaan Ihmisen vakuuttavan, että kaikki maailmankaikkeudessa pyrkii kohti suurempaa entropiaa, epäjärjestystä. Ei tämä sekasorto ja sotku ole minun syytäni eikä oikeastaan kaksivuotiaan täystuhonkaan: ne ovat nämä fysiikan lait, mokomat.

4/5
Advertisements