Gabaldon: The Fiery Cross

Alku: I woke to the patter of rain on canvas, with the feel of my first husband’s kiss on my lips. I blinked, disoriented, and by reflex put my fingers to my mouth. To keep the feeling or to hide it? I wondered, even as I did so.

The Fiery Cross (suom. Tuliristi, Gummerus) on Diana Gabaldonin aikamatkailevan Clairen seikkailuja seuraavan Outlander-sarjan viides osa. Tarina on ehtinyt edetä niin pitkälle, että juoneen pureutuminen paljastaisi aivan liikaa edellisistä osista, mikä on toisaalta vain hyvä, kun otetaan huomioon myötäsyntyinen inho, jota koen juonitiivistelmien laatimista kohtaan.

Kirjan henkilöhahmot vanhenevat ja viisastuvat uskottavasti, kuten (pitkälti) tähän astikin. Toki mokomat ovat hieman liian täydellisiä ollakseen ihan oikeasti uskottavia, mutta tarpeeksi inhimillisiä minun makuuni yhtä kaikki. Brianna ja Roger ärsyttävät minua edelleen jonkin verran, ja erääseen välipäivitykseen Goodreadsissa ehdin jo jupista, miten toivoisin Clairen ja Jamien (jotka tässä kirjassa ovat viisikymppisiä – minun vanhempieni ikäisiä, Herra paratkoon!) nuorenevan ja raahautuvan takaisin Skotlantiin. Uudisraivaamisen muututtua maanviljelyksi Amerikka-teema alkaa näemmä nopeasti kyllästyttää minua.

The Fiery Cross onnistuu kuin onnistuukin erottumaan sarjan edeltävien joukosta. Se yhdistelee ensimmäisten kirjojen sotaista puolta kolmannen kirjan toisiinsa uudelleen tutustumiseen ja neljännen kirjan Villi Länsi -teemoihin. Tähän jo valmiiksi mielenkiintoisenpuoleiseen soppaan lisätään vielä (murha)mysteeriä, joka soveliaasti selviää kirjan parin viimeisen luvun aikana, ja lukija on koukussa sangen tiukasti. Lisäksi Claire ja Jamie saavat kuin saavatkin nauttia rauhasta useamman luvun ajan, kuten edellistä arvostelua kirjoittaessani vienosti toivoinkin: mainittakoon silti, että tuo rauhallinen jakso kyllästytti minua lukijana haukotuksiin saakka, kuten arvelinkin. Väkisinkin pisti silti hymyilyttämään Claire-kertojan parahtaessa: ”Were we never to have a little peace, Jamie and I?

Mainittakoon vielä, että tätä kirjaa lukiessani aloin (vihdoin?) kiinnittää huomiota, miten tiuhaan kirjailija käyttää samoja attribuutteja kuvaillessaan suosikkiskottiadonistamme Jamieta. Eiköhän tässä viiden kirjan ja useamman tuhannen (painetun) sivun aikana ole jo tullut selväksi miehen hiusten värin loistavan auringossa pronssisena ja tyypin noin ylipäätään muistuttavan viikinkiä. Toisto on toki ymmärrettävää ja kaiketi sallittavaakin, kun otetaan huomioon, etteivät kirjat ole ilmestynyt muutaman kuukauden välein, vaikka luku-urakkani sitä tahtia eteneekin, mutta jossain vaiheessa on varmaan pakko ottaa lukuohjelman etsintätoiminto kauniiseen käteen ja laskea, montako kertaa nämä nimenomaiset kuvailut kirjasarjan aikana toistuvat.

The Fiery Cross ei ole sarjan paras osa, mutta mukaansatempaava ja vauhdikas hömppäseikkailu kuitenkin. Genressään poikkeuksellisesti se on (yhä edelleen) hyvin kirjoitettu ja Gabaldonin tekemän taustatyön määrä likipitäen räjäyttää laiskan humanistin tajunnan.

4/5

P.S. Tiedättekö, mitä kliseinen skotti sanoo houkutellessaan naista sänkyynsä? ”Come to bed and let me watch ye. I like the way the light moves in your eyes; like whisky, when ye pour it on a haggis, and then set it on fire.
Mainokset