Donoghue: Room

Alku: Today I’m five. I was four last night going to sleep in Wardrobe, but hwne I wake up in Bed in the dark, I’m changed to five, abracadabra. Before that I was three, then two, then one, then zero. ”Was I minus numbers?”
”Hmm?” Ma does a big stretch.

Minä lienen puolisen vuotta myöhässä tämän kirja-arvion kanssa, mikäli Googleen (ja muihin suomalaisiin kirjablogeihin) on luottaminen, mutta se riski otettakoon. Emma Donoghuen Room (suom. Huone, Tammi) on niitä kirjoja, joiden sanoma ei ihan heti pääse vanhenemaan.

Kirjan juonta on vaikea referoida paljastamatta liikaa juonesta. Lienee kuitenkin turvallista sanoa, että päähenkilö on viisivuotias poika, Jack, joka on koko elämänsä elänyt yhdessä huoneessa ja jonka koko elämä on juuri siinä Huoneessa. Yksin Jack ei tietenkään asu, vaan hänen kanssaan on hänen äiteensä (suomennoksessa ilmeisesti Äiti, alkuperäisteoksessa hieman epästandardikielisempi Ma). Lisäksi öisin Jack suljetaan nukkumaan vaatekomeroon, sillä säännöllisen epäsäännöllisesti yön pimeydessä astuu piipittävän oven läpi sisään Old Nick, jonka nimenä toimivan eufemismin eräs lehtori yliopistolla kääntää järjestään Vanhana Vihtahousuna.

Room on varovaisestikin sanottuna mielenkiintoinen lukukokemus – ainakin tällaiselle ylihysteeriselle ja ahdistushäiriöiselle äiti-ihmiselle. Kertoja-Jack on sen verran geneerinen lapsi, että hän onnistuu muistuttamaan minua vähän liikaakin omasta, joskin muutaman vuoden nuoremmasta pojastani, vaikka toisaalta onkin kasvuympäristöstään johtuen sangen omalaatuinen poikalapsi. Kielellisesti lahjakkaan viisivuotiaan kummipoikani ja Jackin kerronnassa on kielierosta huolimatta kuitenkin paljon yhteistä. Monissa blogeissa on arvosteltu Jackin hahmon uskottavuutta, mutta ehkäpä juuri näistä yhtäläisyyksistä johtuen näen itse hahmon täysin realistisena. Toki kerrontaratkaisu aiheuttaa pieniä epäloogisuuksia siellä täällä, mutta lukijaa ajatellen nämä ovat välttämättömiä. Ymmärrettävistä syistä ahdistuneessa ja masentuneessa äidissäkin näin epämukavia vilahduksia itsestäni, ja myönnänpä viettäneeni alkuyön jos toisenkin pohtien, miltä lasteni silmissä näytän.

Vaikka kirja onkin erinomaisen realistinen ja kaikin tavoin hyvin kirjoitettu, jäin silti kaipaamaan jotain, luultavasti äidin näkökulmaa asioihin. Tämän myönnän silläkin uhalla, että kuulostan uteliaalta urkkijalta, Donoghue nimittäin suomii sensaatiolehdistöä rivien välissä niin selvästi, että sitä on vaikea olla huomaamatta. Vai olisikohan tämä puute sittenkin kirjan lopetuksessa? Jollain kierolla tapaa odotin jotain vähemmän onnellista, ns. onnellisten loppujen perivihollinen kun olen.

4/5

Mainokset