Reynolds: Century Rain

 
 

Alku: The river flowing sluggishly under Pont de la Concorde was flat and grey, like worn-out linoleum. It was October and the authorities were having one of their periodic crackdowns on contraband. They had set up their customary lightning checkpoint at the far end of the bridge, backing traffic all the way across to the Right Bank.

Alastair Reynolds on yksi aviomieheni suosikkikirjailijoista ja täten edustettuna kirjahyllyssämme varsin hyvin. Century Rain on hänen kirjoistaan – edellä mainitun aviomiehen mukaan – tieteellisiltä yksityiskohdiltaan helpoiten ymmärrettävissä olevammasta päästä, josta katsoin kaikessa humanistiudessani aiheelliseksi aloittaa Reynoldsiin tutustumisen. Valitsin varsin hyvin, vaikka itse sanonkin.

Century Rain etenee hyvin pitkälti kahta erillistä juonta seuraten. Toisaalla on vuosi 1959, Pariisi ja amerikkalaissyntyinen yksityisetsivän hommia tekevä jazz-muusikko, toisaalla postapokalyptinen 2200-luku ja jään peittämän Pariisin raunioita tutkiva arkeologi. Kuten arvata saattaa, tarinat ja henkilöhahmot kietoutuvat toisiinsa, mutta ainakaan minä en voi tunnustaa keksineeni itse tapaa, jolla se tapahtuisi.

Hieman nihkeästä alustaan huolimatta kirja on mukaansatempaava, erinomaisen hyvin kirjoitettu, mielenkiintoinen ja melko helposti lähestyttävissä (ja ymmärrettävissä) oleva. Hahmot ovat paria pientä poikkeusta lukuun ottamatta monitasoisia, uskottavia ja samaistuttavia. Jotain jää silti puuttumaan – tai ehkä pikemminkin mitään ei sinänsä jää puuttumaan, mutta toisaalta en löytänyt romaanista sinänsä mitään, mikä olisi tehnyt siitä erinomaisen, tai sinänsä jättänyt juuri kommentoinnin ja keskustelun varaa.

Kirjaa ei ole (vielä) suomennettu.

4/5
Mainokset