Gabaldon: Dragonfly in Amber


Alku: Roger Wakefield stood in the center of the room, feeling surrounded. He thought the feeling largely justified, insofar as he was surrounded: by tables covered with bric-a-brac and mementos, by heavy Victorian-style furniture, replete with antimacassars, plush and afghans, by tiny braided rugs that lay on the polished wood, craftily awaiting an opportunity to skid beneath an unsuspecting foot. 

Dragonfly in Amber on jatko-osa viimeksi lukemalleni Outlander-opukselle. Ahmaisin möhkälemäisen teoksen melko vauhdikkaasti, kiitos e-kirjaformaatin, joka on uusi suosikkini ilta- ja yöimetysten aikana, mutta siitä huolimatta joudun myöntämään, ettei teos yllä lähellekään edeltäjänsä tasoa. Kirjan ensimmäinen puolikas, ehkä jopa kaksi ensimmäistä kolmannesta, olivat sangen luotaantyötäviä, tylsiä ja ärsyttäviä. Vaikka kirja loppua kohden parani selvästi, en edelleenkään arvosta kirjoja, joista suurin osa on silkkaa paperin haaskausta, yleistä näpertelyä ja/tai virittelyä loppuhuipennusta varten.

Päähenkilöt, Claire ja Jamie, ärsyttivät minua melkoisesti. Jamie on tässä kirjassa läpeensä inhottavan täydellinen sankari, jonka karmein tempauskin oli lopulta silmittömän ritarillinen. Tämä Jamien vikojen puute voidaan vielä ehkä suoda anteeksi, mutta naissukupuolen edustajana tahtoisin kohottaa kummeksuvasti Gabaldonin tavalle kuvata Clairen raskautta. Claire on raskaana ja oksentelee ympäri maita ja mantuja, mutta silti kummasti onnistuu olemaan silmittömän seksikäs ja kaunis – ja jatkamaan ensimmäisestä kirjasta tuttua kanimeininkiä miehensä kanssa. (Tiedättehän, mitä ajan takaa?) Ripaus (inho)realismia, pliis! Näemmä pääsin näistä pienistä hahmokemiallisista ongelmistani kuitenkin yli tehokkaasti. Ehkä asiaan vaikutti osaltaan mukavan kaksiosainen juoni, 1960-luvun loppuun sijoittuva kehyskertomus ja 1700-luvulle sijoittuva ”pääkertomus”, mutta luultavasti syypää oli Dragonfly in Amberin kertakaikkisen halpa, julma ja karmiva cliffhanger-lopetus.

Kaikesta huolimatta Dragonfly in Amber on varsin kelpo kirja. Gabaldon kirjoittaa ja kertoo kauniisti ja vangitsevasti. Henkilöhahmot ovat pahimmillaankin sielukkaampia ja realistisempia kuin monen muun kirjailijan hahmot parhaimmillaan. Hahmojen kehitys ei ehkä etene siihen suuntaan, johon olisin toivonut sen etenevän, mutta sitä tuskin voidaan oikeasti laskea kirjailijan syyksi. Jotain kirja(sarja)n tasosta kertonee sekin, että nurinastani huolimatta ehdin hädin tuskin lukea tämän kirjan loppuun ennen sarjan seuraavaan osaan tarttumista.

Kirja on suomennettu nimellä Sudenkorento ja sen on julkaissut Gummerus. Sarjan edellinen osa, Outlander (suom. Muukalainen, Gummerus), on minun mielestäni huomattavasti parempi, mutta eipä tällekään kirjalle kolmosta huonompaa arvosanaa voi antaa.

3/5

P.S. E-kirjoissa on se paha puoli, että sopivan kuvan löytäminen arvostelutekstiin on vähän vaikeaa. Minulla ei ollut yhtään kuvaa sudenkorennosta (sen enempää kuin meripihkasta, Versailles’ta tai komeista skoteista), joten riikinkukko saa luvan kelvata. Esikoiseni mukaan sudenkorennot kun ovat lintuja.
Mainokset