Gabaldon: Outlander

Alku: It wasn’t a very likely place for disappearances, at least at first glance. Mrs. Baird’s was like a thousand other Highland bed-and-breakfast establishments in 1945; clean and quiet, with fading floral wallpaper, gleaming floors, and a coin-operated hot-water geyser in the lavatory.

Outlander alkaa vuodesta 1945 ja toisen maailmansodan hetkellisesti erottamien Claire ja Frank Randallin toisesta kuherruskuukaudesta Skotlannin nummilla. (Ah!) Muutaman mutkan kautta kenttäsairaanhoitajana toiminut Claire löytää itsensä menneisyydestä, tarkemmin sanoen aika tasan kahdensadan vuoden päässä nykyhetkestä, mikä toki on vain sopivaa ottaen huomioon skotlantilaisen sadunaloituksen: ”It was a time for two hundred years ago.” (Vrt. yleisskandinaavinen ”Det var en gång” – viikinkivaikutus näkyy. Ah!) Tästä seuraa luonnollisesti seikkailua jos jonkinlaista – lisäksi toki romanssia senkin edestä.

Kirja on hyvin, hyvin selvästi naisen kirjoittama. Gabaldonin naishahmot ovat uskottavia, joskin päähenkilö Claire on kaikessa erinomaisuudessaan ajoittain hieman Mary Sue. Samasta syndroomasta kärsii miespäähenkilö Jamie, joka on hieman liiankin rohkea ja komea. Toisaalta Clairen rempseä asenne ja omanarvontunto ovat kaikkea sitä, mitä olen parissa edellisessä lukemassani kirjassa kaivannut, ja Jamien karunpuoleinen luonne ei myöskään ole liian rasittavan täydellinen. Kirjan kieli on mielenkiintoista suomentajan kannalta: joutunen oikeasti käymään kirjastossa vilkaisemassa, miten dialogin skotlantilainen puheenparsi on kestänyt käännöksen. Kauhukuvissani se on kääntynyt Savon murteeksi. :D

Outlander kuvaa paljon fyysistä kipua, taistelujen verta ja suolenpätkiä, eikä Gabaldonin kerronta takeltele edes kuolleiden kuvaamisessa. Vastapainoksi Clairen ja Jamien avioliiton lihaisampaa puolta valotetaan ehkä vähän liikaakin. Huomauttamisen arvoista on kuitenkin, että Gabaldon onnistuu tässä paljon, paljon paremmin kuin E. L. James kohutussa teoksessaan. Hieman yllättävää on, miten vähän nämä yleensä minua hieman ärsyttävät seikat onnistuivat limittymään tarinaan sen verran hyvin, että hädin tuskin tajusin niitä lukevani. Voisin siis sanoa, että Gabaldonin kerronta on yksityiskohtaisuudestaan huolimatta hienovaraista. Verisillä yksityiskohdilla ei mässäillä, eikä lukija Clairen kaikkein kamalimpia haavoja hoitaessakaan joudu kiemurtelemaan. Hiljattain sen kaikkein suurimman itselleni kuviteltavissa olevan kivun kokeneena seuraava kohta luvun 35 loppupuolelta iski sen verran tehokkaasti, etten voi olla sitä lainaamatta. (Tarkkaa sivunumeroa en valitettavasti voi tarjota luettuani kirjan e-kirjaversiona.)

There comes a turning point in intense physical struggle where one abandons oneself to a profligate usage of strength and bodily resource, ignoring the costs until the struggle is over. Women find this point in childbirth, men in battle. Past that certain point, you lose all fear of pain or injury. Life becomes very simple at that point; you will do what you are trying to do, or die in the attempt, and it does not really matter much which.

Kirja on suomennettu nimellä Muukalainen ja sen on julkaissut Gummerus – salamannopeasti vain 11 vuotta alkuperäisen ilmestymisen jälkeen. Loput osat suomennettiin kirja per vuosi -tahtiin. Sarjan seuraava, kahdeksas osa kulkee nimellä Written in My Own Heart’s Blood ja sen pitäisi ilmestyä ensi vuonna. Sattumalta tätä arvostelua kirjoittaessani huomasin Twitterissä, että sarjasta on mitä suurimmalla todennäköisyydellä luvassa myös televisiosovitus. Passaa hyvin!

Kirjan arvostelu on hieman hankalaa. Toisaalta näen selvästi kirjan hahmojen jonkinasteisen yksipuoleisuuden ja juonenkin suhteen voisi ehkä toivoa enemmän syvyyttä. Eihän tämä kirja sinänsä sano mitään. Viime aikoina en ole törmännyt moneenkaan mukaansatempaavaan saati sitten hyvään tarinaan, mikä saattaa hieman vääristää näkökantaani. Toisaalta jos näin nirso ja kyyninen lukija löytää teini-iän Jane Austen -vuosiensa jälkeen oikeastaan ensimmäisen romanttisen kertomuksen, joka iskee, on kai hyväksyttävä kirja lisäksi Guilty pleasures -listalleni. Jotain kertoo jo sekin, miten Diana Gabaldon kertoo käskeneensä ihmettelijöitä lukemaan kirjasta kolme sivua, ja jos he sen jälkeen pystyisivät laskemaan kirjan käsistään, hän maksaisi lukijalle dollarin. Gabaldon ei kuulemma koskaan ole hävinnyt rahaa tuolla nimenomaisella vedolla. (lähde)

5/5

Advertisements