Asimov: Itse jumalat

Alku: – En onnistunut, Lamont tiuskaisi. – En saanut mitään aikaan. 
     Hän näytti synkän mietteliäältä, mikä sopi hyvin yhteen hänen syvällä olevien silmiensä ja hieman muotopuolen pitkän leukansa kanssa. Hän näytti synkän mietteliäältä valoisimpinakin hetkinä, eikä nyt ollut valoisa hetki.

Minä en millään muotoa ole mikään suuri scifi-fani. Humanistinluonnettani miellyttää säännönmukaisesti enemmän fantasia. Lyödessäni kolme vuotta sitten hynttyyt yhteen nykyisen aviomieheni kanssa, kirjahyllyyni ilmestyi kuitenkin yllättävän suuri määrä niteitä, joiden tekijöiksi oli merkitty nimiä kuten Isaac Asimov, Frank Herbert, Alastair Reynolds ja Dan Simmons. Esikoispoikamme ollessa pikkuinen, aika samaa ikää kuin tyttäremme on tällä hetkellä, tartuin varovasti Asimovin I, Robot -teokseen. Pidin siitä, mutta en koskaan jaksanut jatkaa scifi-polulla. Jokin aika sitten törmäsin kuitenkin Asimovin palkituimpaan teokseen, Itse jumalat, kirpputorilla, enkä raaskinut jättää kirjaa hyllyyn, vaikka tiesinkin siippani nyrpistelevän nokkaansa käännöksille. Enpä arvannut ostaneeni eurolla kirjan, josta tulisi yksi omista suosikkiteoksistani.

Itse jumalat kertoo oikeastaan kolme tarinaa, jotka kaikki kietoutuvat yhden laitteen, elektronipumpun, ympärille. Elektronipumppu on, mikäli yksinkertaistus sallitaan, laite, jonka avulla ihmiskunta saa rajattomasti puhdasta energiaa samaan tapaan kuin pumpun toisessa päässä olevan rinnakkaisuniversumin, paraversumin, asukkaat. Kirjan toinen, paraversumiin sijoittuva osa on kahta omaan maailmankaikkeuteemme sijoittuvaa osaa huomattavasti mielenkiintoisempi. Niin, ja hämmentävämpi.

Minua science fictionissa eniten pelottava puoli, nimittäin tiede, ei tässä kirjassa ole ylettömän monimutkaista. Lähes vuosikymmen sitten lukiossa istumani fysiikankurssi riitti varsin mainiosti tieteispuolen ymmärtämiseen, kiitos Asimovin, joka on pitänyt huolta siitä, että hahmot joutuvat selittämään kaikki yhtään monimutkaisemmat asiat – monesti vielä useampaan otteeseen. Lisäksi minua entisenä kielitieteilijänä viihdyttivät suuresti viittaukset etruskeihin ja Schilleriin, joskin Asimovin kieli käännettynäkin oli sangen mukavaa. Joiltain osin käännös kuitenkin hieman tökki, mutta tämä saattaa johtua siitäkin, että mainittu käännös on pian 40 vuotta vanha: Itse jumalat ilmestyi WSOY:n kustantamana vuonna 1974.

Asimovin teos ilmestyi julkaistiin jo 40 vuotta sitten, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että jotkut kirjan osat ovat hellyyttävän epäuskottavia. Mainittakoon hyvänä esimerkkinä Kuussa sijaitseva siirtokunta, joka kirjan tapahtumahetkellä, vuonna 2070, on ollut toiminnassa jo puoli vuosisataa. Tuskinpa kahdeksan vuoden päästä vielä mokomia oikeasti perustetaan. Samaan sarjaan kuuluu ihmisten määrä, joka on kirjan tapahtumahetkellä pari miljardia – ja ollut tasaisessa laskussa, kun kuuden miljardin ihmisen huippu oli ohitettu. Tällaiset pikkuseikat tuskin lukiessa pilkahtavat kovinkaan monen mieleen – ja jos pilkahtavat, soisin näiden lukijoiden keskittyvän enemmän tarinaan kuin pilkkujen ahdistelemiseen.

Itse jumalat on kertakaikkisen hyvä kirja kaikilta osiltaan. Minä olin kuullut ennakkoon Asimovista sen verran, että tämä oli niitä science fiction -kirjailijoita, jotka eivät kirjoittaneet avaruusolioista tai seksistä: niinpä kirjan toinen osa (joka käsittelee myös avaruusolioiden lisääntymistä sangen seikkaperäisesti) pääsi yllättämään – positiivisesti, Luojan kiitos. Kirja palkittiin vuoden 1972 Nebula-palkinnolla, ja seuraavana vuonna parhaan romaanin Hugo-palkinnolla, eikä mikään ihme. Tätä sci-fi-klassikkoa kelpaa lukea vielä melkein puoli vuosisataa myöhemminkin.

5/5

Advertisements