Jonasson: Hundraåringen som klev ut genom fönstret och försvann

Alku: Man kan tycka att han kunde ha bestämt sig tidigare och att han kunde ha varit karl nog att meddela omgivningen sitt beslut. Men Allan Karlsson hade aldrig grubblat för länge kring saker och ting.

Minun ei alkuun pitänyt ollenkaan lukea tätä kirjaa. Odotin vauvan kanssa bussia ja päätin mennä sadetta pakoon kirjakauppaan. Ruotsinkielisten pokkareiden hyllystä silmääni iski tämän kirjan kansikuva, ja ties missä imetysdementiakohtauksessa päättelin pelkästään kirjailijan etunimen perusteella kirjan olevan yhden suursuosikkini, Jonas Gardellin, minulta varkain ilmestymään päässyt teos. Huomasin virheeni vasta bussissa varttituntia myöhemmin, mutta olin siinä vaiheessa lukenut jo kolmisenkymmentä sivua kirjasta ja niiden myötä varsin tukevasti koukussa sympaattisen satavuotiaan seikkailuihin.

Nimensä mukaan kirja kertoo satavuotiaasta Allan Karlssonista, joka satavuotisjuhlansa kynnyksellä päättää nostaa kytkintä, kapuaa ulos vanhainkodin ikkunasta ja mätkähtää kukkapenkkiin – Allanin onneksi huone kun on katutasossa. Sen jälkeen tarinasta ei vauhtia ja vaarallisia tilanteita puutukaan. Mukaan mahtuu niin järjestäytynyttä rikollisuutta ja elefantteja kuin illallinen Stalinin kanssakin. Kirja kertoo toisaalta Allanin karkumatkasta ja toisaalta hänen vuosisadastaan – sivuten siinä samalla nopeasti lähes kaiken, mitä 1900-luvun historiasta tarvitsee tietää.

Jonassonin kielenkäyttö hurmasi minua aivan alkusivuilta lähtien – joskin siinä sivunumeron käydessä neljättäsataa totesin olevani jokseenkin kyllästynyt tismalleen samaan tapaan pyöritellä sanoja. Syntipukeiksi nimettäneen arkaaiset fraasit ja hirmu pitkät virkkeet. Toisaalta on hyvinkin mahdollista, että itse tarinan kertakaikkinen järjettömyys alkoi ajaa minua Alzheimerin hulluuden partaalle. Kyllähän minä tarinasta nautin, taivas varjelkoon minua koskaan kasvamasta niin kiukkuiseksi ja kurttuiseksi, ettenkö nauttisi vanhusten tarinaniskennästä tahi seikkailuista, jotka ovat niin kertakaikkisen piukassa toimintaa ja houkan tuuria, että ne ovat paitsi epäuskottavia myös silmittömän naiiveja. Jotkut henkilöhahmot – tai no, oikeastaan kaikki henkilöhahmot ovat poikkeuksetta niin kertakaikkisen stereotyyppisiä, että ne saivat minut voimaan fyysisesti pahoin tai vähintäänkin heittämään kirjan seinään. Erityisesti Herbert Einstein sai minut harvinaisen lähelle pistettä, jossa olisin purkanut turhautumiseni fyysisesti pokkariparkaan.

Kirjan viime sivut luettuani olin uupunut, hämilläni ja hieman tokkurainen – jokseenkin samassa tilassa, siis, kuin tapaan olla iäkkäiden sukulaisteni luona vierailtuani. Siinä mielessä Jonassonin romaani on eittämättä onnistunut. Harmittomaksi ja kevyeksi kesälukemiseksi Hundraåringen som klev ut genom fönstret och försvann on pisteytyksestäni huolimatta erinomainen valinta. Jos toinen kotimainen tökkii, kirjan suomennos, Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi, löytyy WSOY:ltä.

2/5

Advertisements