McEwan: Polte

(Kuva kustantajalta.)

Alku: Hän kuului siihen mieslajiin – hieman vaatimattoman näköiseen, usein kaljuun, lyhyeen, lihavaan, fiksuun – johon tietyn tyyppiset kauniit naiset tuntevat selittämätöntä vetoa.

Ian McEwan on pitkään lukeutunut suosikkikirjailijoihini. Kun herran uusin romaani tuli vastaan Suomalaisen kirjakaupan sangen mukaansatempaavassa alen loppurysäystempauksessa (”Osta aletuote, saat toisen 100 % alennuksella!”) vähintäänkin hyvännäköisen hintalapun kanssa, ei minun tarvinnut montaa kertaa miettiä, otanko kirjan matkaani vai jätänkö sen kauppaan odottamaan ostajaansa.

Polte (alkup. Solar) on kertomus tieteestä ja tieteen tekijästä, eräästä Nobel-palkitusta fyysikosta nimeltä Michael Beardista. Kirjan alussa Beardin viides avioliitto on hajoamassa, ja Beard löytää itsensä aivan uudesta tilanteesta: hän ei tahdo erota. Siinä sivussa akateemisesti toinen jalka haudassa elävä mies saa riesakseen nuoren kollegan tuputtamaan ajatuksiaan aurinkoenergiasta. Kolmeen osaan jaettu kertomus etenee omaa, verkkaista tahtiaan yhden vuosikymmenen (2000-2009) ajan vuorotellen perinteisemmän kerronnan ja matematiikan ja fysiikan kysymysten käsittelyn välillä luoden professori Beardista sangen mielenkiintoisen kuvan juopottelevana ja moraaliltaan kyseenalaisena ”panoprofessorina”. En tiedä, miten viisikymppiset fyysikkomiehet yleensä tahtovat elää ja ajatella, mutta nykyisessä, puolta nuoremman humanistinaisen habituksessani, en voi rehellisesti sanoen väittää erityisemmin pitäneeni kyseisestä hahmosta tai samaistuneeni tähän.

Vaikken päätä pahkaa ihastunutkaan päähenkilöön tai juoneen, ahmaisin kirjan parissa illassa – olkoonkin, että ilmaston lämpenemisellä mässäily tuppaa ahdistamaan minua. Ahdistumiseen on toki syytäkin, mutta useimmiten tahdon viettää iltani ilman tämänkaltaisia ylimääräisiä mielenliikutuksia. Fysiikan hienouksia käsittelevät kohdat olivat eittämättä mielenkiintoisia, mutta karvan verran raskasta iltaluettavaa viimeisillään raskaana olevalle humanistinplantulle. McEwanin teksti on kuitenkin vangitsevaa, kieli kaunista ja tyyli – olin sanomaisillani raikasta, mutta se ei ehkä ole aivan oikea sana. Älykkäästä, älyllisesti kiehtovasta tekstistä, kielestä ja tyylistä on kuitenkin kyse. Polte oli ensimmäinen lukemani McEwan-suomennos, ja vaikka peruspessimistiseen tapaani epäilenkin käännösprosessin kohdelleen sanan säilää samaan tapaan kuin kiveen hakkaamisen, joudun myöntämään käännöksen olevan sangen pätevä ja toimiva. Tästä esimerkkinä sitaatti kirjan alkupuolelta.

Kvanttimekaniikka. Mikä inhimillisten toiveiden hautaholvi ja kaatopaikka se olikaan, tuo rajamaa, missä matemaattinen tarkkuus nitisti terveen järjen ja järki sulautui irrationaalisella tavalla mielikuvitukseen. Mystiikkaan taipuvaiset saattoivat löytää sieltä kaiken mitä kaipasivat ja väittää, että tiede oli heidän tukenaan.

Jotain jäi silti puuttumaan. McEwanin parhaasta teoksesta ei ole kyse, vaikka kirja keskivertoromaanin hakkaakin mennen ja tullen. Pienestä pettymyksestäni johtuen tekisi mieleni antaa kirjalle yhtä numeroa matalampi arvosana, mutta kun romaanin suhteuttaa vaikkapa viimeksi luettuun Liksomin teokseen, on se todettava vähintään yhtä hyväksi – ellei jopa paremmaksi. Polte on, kaikesta huolimatta, oman lajinsa (satiiri) erinomaisen hieno edustaja siitäkin huolimatta, ettei se minuun iskenyt aivan toivotulla tavalla.

4/5

Mainokset