Lapidus: Livet deluxe

(Kuva lainattu kustantajalta.)
Alku: Det var andra gången i livet jag besökte Stockholm för ett jobb.

Tutustuin Stockholm Noir -trilogiaan, Jens Lapidukseen ja tämän hengästyttävään kirjoitustyyliin vuonna 2007, kun meillä silloisilla pohjoismaisten kielten fukseilla luetettiin trilogian ensimmäinen osa, Snabba cash (suom. Rahalla saa). Vaikka juoni olikin mukaansatempaava, hahmot mielenkiintoisia ja kieli ja tietyt teemat Tukholmassa ihan tarpeeksi aikaa viettäneelle fuksi-Tiille jokseenkin tuttuja, en silti erityisemmin syttynyt kirjalle. En ole sitten ala-asteen ensimmäisellä ja toisella luokalla kokemani Neiti Etsivä -innostuksen jälkeen erityisemmin nauttinut dekkareista tai rikoskirjallisuudesta.

Kun trilogian toinen osa, Aldrig fucka upp (suom. Siisti kosto) sitten seuraavana kesänä ilmestyi, olin hieman yllättynyt löytäessäni itseni sitä ostamasta. Ahmaisin kirjan kahdessa illassa, vaikka samalla tiedostinkin sen jäävän selvästi kakkoseksi edeltäjälleen. Puolitoista vuotta myöhemmin istuin sangen raskaana elokuvateatterin penkillä katsomassa ensimmäisen kirjan pohjalta tehtyä elokuvaa ja sen jälkeen selitin suu vaahdoten tulevalle aviomiehelleni, millä kaikilla tavoilla kirja oli elokuvantamisprosessissa raiskattu.

Miehen naureskellessa, että minähän sanoin, etten kummemmin pitänyt kirjasta, jouduin vihdoin myöntämään olevani Lapiduksen ja hänen synkkäsävyisen trilogiansa fani.

Livet deluxe (suom. Luksuselämää) on edeltäjiensä tapaan mukaansatempaava kirja, joka oletettavasti kuvaa Tukholman alamaailmaa varsin realistisesti: (inho)realistiselta kuvaus ainakin minun korvaani kuulostaa. Kirja toistaa edeltäjiensä esittelemää kaavaa, jossa juoni etenee vuorotellen kolmen näennäisesti toisistaan täysin riippumattoman keskushenkilön silmin kuvattuna edeten varmasti kohti finaalia, joka sitoo hahmot ja näiden kohtalot yhteen enemmän tai vähemmän kirjaimellisesti. Ensimmäisessä osassa minua eniten tylsistyttänyt Jorge tekee paluun keskushenkilöksi. Hänelle seuraa tekevät undercover-operaatiossa toimiva poliisi Martin Hagerström sekä jugoslavialaismafian johtajan tytär Natalie. Myös juoneen kytkeytyvä palkkamurhaaja saa muutaman puheenvuoron, mutta varsinaiseksi keskushenkilöksi häntä ei voida laskea.

Lapiduksen kirjoitustyyli on, kuten sanottua, hengästyttävä. Virkkeet ovat lyhyitä. Usein verbittömiä. Tapahtumat kuvataan kliinisesti. Puhekielistä kerrontaa. Jorge viljelee espanjalaisperäisiä sanoja. Alamaailman slangia. Huumeiden katunimiä. Samalla juoni rynnii eteenpäin kohti väistämättömän veristä loppua. Kaikki eivät tyylistä pidä, enkä minäkään siihen rakastunut päätä pahkaa. Tässä nimenomaisessa genressä se kuitenkin toimii niin hyvin, ettei vaihtoehtoja voi edes kuvitella.

Juoni toimii. Hahmot toimivat, olkoonkin, että satunnaisesti kyseenalaistin erityisesti Natalien realistisuuden. Toisaalta mitäpä minä Östermalmin rikkaista nuorista naisista ja näiden elämästä tietäisin? Tukholma toimii, vaikka näyttääkin sangen erilaiselta kuin ruotsinlaivan kannelta kurkistellessa. Kaikkiaan Livet deluxe on ehkä paras mahdollinen kirja aloittaa tämän vuoden luku-urakka ja uudenkarhea kirjablogi. Ainakin minulle. Ehdinpä sitä paitsi edes vähän tykästyä Jorgeen, jota trilogian hahmoista tulee ehkä eniten ikävä nyt, kun tietää sen loppuneen.

4/5

Mainokset