Alku aina tökkivää.

Kauan, kauan sitten, kun en ollut vielä tavannut miestä, josta sittemmin tuli aviomieheni, saati sitten harkinnutkaan äidin pestiin tarttumista, minulla oli kirjablogi. Tätä vaihetta kesti vuoden tai puolitoista, minkä jälkeen homma vain lopahti. Opiskelukiireet veivät aivan liikaa aikaa vapaa-ajan lukemiselta, enkä jaksanut pakottaa itseäni analysoimaan niitä verrattain harvoja kirjoja, jotka sain luettua, yhtään enempää kuin oli pakko. Niinpä kirjablogini kuivui kasaan, enkä moneen vuoteen jaksanut oikein lukeakaan mokomia: muistuttivat vain siitä, miten vähän oikeastaan enää luinkaan.

Saatuani esikoisen, pienen pöhkön pojan, loppukeväästä 2010, aloin taas lukea hieman enemmän. Lapsi viihtyi rinnalla tuntitolkulla varsinkin iltaisin, ja koska television tarjonta on, mitä on, eikä tietokonettakaan jaksa töllöttää aikaansa enempää, kirjoihin tarttuminen alkoi taas houkutella. Kroonisesta unenpuutteesta johtuen valitsin luettavakseni verrattain helppoja, kevyitä kirjoja, joista pystyi nauttimaan ilman sen kummempaa analysointia. Kirjablogin aloittaminen uudestaan kävi taas mielessä, mutta tajuttuani, ettei minulla vieläkään ollut oikein mitään sanottavaa mistään lukemastani, jätin ajatuksen sikseen.

Viime kesänä jokusen viikon poikani yksivuotissyntymäpäivän jälkeen satuin tarttumaan ensimmäistä kertaa elämässäni Siri Hustvedtin kirjoittamaan kirjaan, tässä tapauksessa The Sorrows of an American -nimiseen opukseen. Kerronnan kauneus, tarinan kerroksellisuus, hahmojen syvyys ja ennen kaikkea lukemiseen monen vuoden jälkeen syttynyt into, suoranainen himo, saivat minut kirjoittamaan ensimmäisen blogitekstin kirjasta sitten syksyn 2008. Varsinaista kirjablogia en kuitenkaan tätä poikkeustapausta varten halunnut avata, sillä tiesin, että syksyllä edessä olisi sen sortin oravanpyörä yliopiston, päivähoitorumban ja kaiken muun aikaa syövän kanssa, ettei lukemisesta tulisi juuri mitään.

Nyt, puolen vuoden opiskelupätkän jälkeen, olen taas kotona. Ensin hoitovapaalla esikoisipanan kanssa, sen jälkeen äitiyslomalla maaliskuussa maailmaan saapuvaksi arvaillun kakkoskakaran (ja esikoisen) kera. Lukemiselle on taas aikaa. Pitkästä aikaa koen myös jonkinlaista intoa ellen peräti suoranaista tarvetta jakaa ajatuksiani kirjoihin liittyen. Vaikka aikani tuntuu olevan kortilla jo olemassa olevien blogieni päivittelyn kanssa, aion silti antaa vanhalle (vanhimmalle!) blogiajatukselleni uuden mahdollisuuden.

Hys, äiti lukee nyt! on vielä hetken alle neljännesvuosisadan ikäisen, valitettavan akateemisen, puolentoista lapsen äiti-ihmisen (sangen epätoivoinen) yritys pitää itsensä edes suhteellisen ihmismäisessä mielentilassa ja kyvykkäänä puhumaan muustakin kuin imetyksestä ja vaippajutuista läpi edessä olevien kotiäitivuosien. Tämä äitee lukee suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi ihan kaikkea mahdollista fantasiasta klassikoiden kautta scifiin, murrerunoudesta kirjallisuuspalkittujen kautta tietokirjallisuuteen. Parhaat kirjat luen uudestaan säännöllisen epäsäännöllisin välein ja hankin olohuoneessa nököttävään kirjahyllyyn pölyttymään – ihan vain periaatteesta.

Vuorovaikutus kommentoinnin muodossa on hyvinkin suotavaa, samoin kirjojen suosittelu.

Mainokset